keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kohti joulua ja kotia

Jouluradio soi taas, nyt jo tuntuu ihan miellyttävältä ja melkeinpä asiaan kuuluvalta :) Huomenna myöhään illalla meidän perhe lähtee kohti koti-Suomea joulun viettoon, ja palaamme vasta uudenvuoden jälkeen, joten blogiin tulee nyt parin viikon tauko. Sinä aikana saan toivottavasti mahdollisimman monen lukijan tavata henkilökohtaisesti, tai muuten olla yhteydessä!
Mieli on odottava ja hieman jännittynytkin, lapset ovat innoissaan lähdössä. Lahjat on jo hankittu, ja jääpä tänne muutama paketti odottamaankin - totta kai pukki poikkeaa myös Saudi-Arabiassa jättämässä lahjoja. Seuraavien viikkojen aikana edessä on yhdessäoloa suvun ja ystävien kanssa, hyvää ruokaa ja juotavaa, lasten leikkejä ja puuhia, ulkoilua, ja toivottavasti myös lunta! Olisihan se hienoa, jos lapset pääsisivät edes kerran tänäkin talvena luistelemaan ja hiihtämään, vaikka nyt kyllä näyttää vähän epävarmalta.
Eniten Suomeen lähtemisessä mietityttää mitkä asiat ovat muuttuneet. Lähtömme jälkeen elokuussa on maahanmuuttajien määrä kotiseudullamme lisääntynyt huikeasti, ja kotikaupunkiimme on perustettu useampi vastaanottokeskus. Niiden tapahtumista on runsaasti uutisoitu, ja some on täynnä toinen toistaan kiihkeämpiä mielipiteitä - sekä puolesta että vastaan. Ovatko ihmiset ja ilmapiiri ehtineet muutamassa kuukaudessa muuttua? Onko enemmän katkeruutta ja epäilystä,  tuntuuko joulu joululta? Toisaalta, olen myös somen kautta nähnyt useiden suomalaisperheiden kirjoituksia ja avunpyyntöjä; tulotaso on pieni, on taloudellisia ongelmia, eikä edes lapsille ole mahdollista rakentaa joulua. Millaista Suomessa on juuri nyt?
Itse en halua ottaa kantaa tässä maahanmuuttajakeskusteluun, vaikka uskon, että näkökulmani on erilainen kuin monella kantasuomalaisella; olen tutustunut täällä ihmisiin, joiden taustat ovat samankaltaisia kuin Suomeen tulleilla maahanmuuttajilla. En tahdo olla puolesta enkä vastaan, mutta tahtoisin olla avoin. Tahtoisin, että joulu voisi olla meillä kaikilla. Ei ehkä se kristittyjen perinteinen kuusipuu ja paketit, vaan se, mistä joulumielenä puhutaan. Hyvä olo ja turvallisuus. Lämpö ja läheisyys. Hyvät ajatukset. Kiireettömyys. Sitä minä kaikille tahtoisin.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kansainvälisyyskasvatusta

Lasten koululla vietettiin viime viikolla kansainvälistä viikkoa. Kukin luokka valitsi teemamaan (jota ainakin yksi luokan oppilaista edustaa), ja viikon aikana lasten luokissa vieraili eri maista olevia vanhempia, jotka kertoivat lasten kotimaista. Myös minut kutsuttiin kertomaan lapsille Suomesta.
Ensin ajattelin, että olisi helppoa pitää kymmenen minuutin esitelmä 4-6 vuotiaille kuulijoille, mutta jo esitystä valmistellessani totesin sen yllättävän haastavaksi. Kymmenen minuuttia on lopulta kovin lyhyt aika, mutta moni pieni ihminen jo senkin aikana saattaa pitkästyä. Mitä haluaisin esitellä kotimaastani, joka myös lapsia kiinnostaisi? Mitä kaikkea olisi pakko jättää pois? Lopulta esitys itsessään keskittyi Suomen luontoon, vuodenaikoihin, ja erityisesti talveen ja talven puuhiin. Saunakin siellä mainittiin, vaikka esitystä pitäessäni tajusin, että kaikki lapset eivät täysin edes tienneet mitä oli lumi, saunasta nyt varmasti puhumattakaan. Jäätyneet järvet ja lumiukot kuitenkin viehättivät pieniä kuulijoita, ja vertailu Disneyn Frozen -elokuvaan toimi tässä hyvin :) Esityksen lopussa tarjosin lapsille pienet palat suomalaista ruisleipää (sitä tarkoin varjeltua pakastimen viimeistä erää), ja se herätti monenlaista epäilystä, ihmetystä ja ilmettä.
Tuntui hyvältä tuoda esiin erilaista Suomea, unohtaa bruttokansantuotteet ja työttömyysprosentit, teknologiat ja ammattijakaumat. Kuulijoiden silmät olivat kirkkaat kun he istuivat lattialla audioluokassa ja kuuntelivat pääsääntöisesti hyvinkin tarkkaavasti miten lumienkeleitä tehdään. Suomesta oli helppoa loihtia heille talven ihmemaa, jonka taivaat tosiaan ovat siniset ja lumihanget valkoiset. Sellaisena Suomen aina täällä kaukana haluaakin muistaa.
Viikon viimeisenä päivänä lapset pukeutuivat luokkansa teemamaan mukaisiin vaatteisiin, ja mukaan lapsille piti laittaa kyseisen maan tyypillinen ruokalaji. Vanhemman tytön luokan teemana oli Pohjois-Amerikka, nuoremman puolestaan Malesia. Edellisenä iltana oli uuni (ja äiti..) kuumana, kun harjoiteltiin suklaamurukeksien sekä malesialaisten ananaskakkusten valmistusta. Hyviä niistä kuitenkin taisi tulla, ainakin kaikki tekivät kauppansa. Ja siinä sivussa tehtiin intiaanipäähinettä ja pahvista sotakirvestä, soviteltiin huivia mekkoon ja aseteltiin hiuskoristetta.


Parhaan kansainvälisyyskasvatuksen lapset saavat kuitenkin tässä ihan oikeassa elämässä. Iltapäivisin compoundin hieman isommat lapset kokoontuvat pallokentälle tai kaduille leikkimään, pyöräilemään ja pelaamaan. Parhaimmillaan porukassa on muutama kymmenen eri ikäistä, näköistä, väristä ja oloista kulkijaa. Käytetyt kielet ovat pääasiassa englanti, ja joskus arabia. Lasten parhaimmat leikkikaverit (ainakin toistaiseksi) ovat pakistanilaisia ja valkovenäläis-intialaisia. Se jos mikä kasvattaa, ja varmasti eri tavalla valmistaa lapsia monikansalliseen ja globaaliin tulevaisuuteen. En tiedä millainen maa Suomi on kun lapseni ovat täysi-ikäisiä, mutta varmasti he pystyvät vanhempiaan paremmin ymmärtämään eri kulttuureita, olemaan avoimempia ja ennakkoluulottomampia. Ja tuskin tulevat koskaan toivottamaan maahanmuuttajia tervetulleiksi pukeutumalla valkoiseen kaapuun ja suippohattuun.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Joulupuuhia

Joulua valmistellaan ja joulukuuta eletään myös täällä Saudi-Arabiassa. Aurinko helpottaa pilvettömältä taivaalta, liljat ja kiinanruusut kukkivat. Kaupoissa ei ole yhden yhtä joulukoristetta, ja voi sitä onnetonta, joka yrittää tuoda autonsa takakontissa tekokuusen Bahrainista. Jos se huomataan, on seurauksena vähintään takavarikointi. Kuitenkin, jos jouluiset ostokset peittää autossa naisten alusvaatteilla, voi välttyä niiden tutkimiselta. Siis kuulemma.
Meidän perheessä on käynnistetty sesonki nettiradion joululauluilla, omatekoisella adventtikalenterilla, ja tietysti piparien leipomisella. Sekin oli osoittautua haasteeksi, kun oikeanlaista siirappia ja mausteita ei tahtonut löytyä...




Itsenäisyyspäivän iltana meilläkin poltettiin kynttilöitä, ja nyt keittiön ikkunaa koristavat itse askarrellut silkkipaperikynttilät, taustalla viheriöivät puut... Joulukortteja emme tänä vuonna lähetä; edellinen Suomeen lähettämäni kirje kulki matkallaan hieman yli 2kk, ja edelleen odotamme synttärikorttia, jonka piti olla perillä lokakuun puoliväliin mennessä. Sanotaan vaikka että joulu yllätti meidät emmekä ehtineet lähettää kortteja riittävän ajoissa - tässä tapauksessa syyskuun alussa. Enää hieman yli viikko, ja matkustamme Suomeen perinteiseen joulun viettoon.





maanantai 7. joulukuuta 2015

Mustia kaapuja

Pientä arjen ironiaa tähän väliin... Ostimme koko perheelle Disney-aiheiset suklaamunat lähikaupasta. No tietysti, jokaisessa munassa oli sisällä yllätys, Disney-hahmo. Mikki Hiirtä ja Minni Hiirtä. Ja minun munassani.... kukas muukaan kuin Mustakaapu :D


torstai 3. joulukuuta 2015

Uudessa kotona

Viime viikonloppuna meidän perhe muutti. Nyt olemme toisessa compoundissa muutaman kilometrin päässä edellisestä. Pääsyinä muuttoon olivat kalliit vuokrat edellisessä asuinpaikassa, sekä compoundin suuri koko; paljon autoliikennettä ja ihmisiin tutustuminen vaikeampaa. Nyt meillä on 90 naapuria, neliöiltään suurempi talo ja suojaisampi piha. Talo on paikalliseen tapaan remontoitu vanhojen asukkaiden jäljiltä; olemme saaneet valita seinämaalien värit, ja uudet huonekalut on compoundin puolesta ostettu.





Ajattelin muuton olevan helppo nakki; tavarat vain matkalaukkuihin ja pusseihin, autoon ja matkaan. Se vain on yllättävää miten paljon kaikkea sitä kaapeista löytyy, ja mitä kaikkea sitä tarvitsee vielä viimeisenä päivänä. Helpottavaa suomalaiseen muuttoon verrattuna oli se, että vanhaa taloa ei tarvinnut siivota, eikä myöskään uutta. Sen kun pussia ja nyssäkkää sisään ja asettumaan taloksi.
Kissa muutti pahvilaatikossa auton takapenkillä. Sen verran siis täytyy todeta, että meillä on ehkä kuukauden päivät ollut kissa. Nuori uros, joka eräänä iltana lyöttäytyi seuraan compoundin kaupalla, kiehnäsi jaloissa ja seurasi kotiin. Tuli sisään ja asettui taloksi. Sen verran siistissä kunnossa kissa oli, että se on joltakulta joko kadonnut tai hylätty, ei mikään kulkukissa. Ja kehrääväinen ja täysin tottunut ihmisiin - myös niihin lasten hieman rajumpiin hellyydenosoituksiin. Nyt meillä siis on kissa; ei sitä enää olisi voinut hylätäkään. Se kotiutui nopeasti; kiersi muutaman kierroksen ja kävi nukkumaan. Itsellä ei ollut yhtä helppoa.


Nyt olemme viidettä päivää uudessa kodissa, ja tavarat ovat jo pääosin paikoillaan. Compoundin naiset alkavat vähitellen tulla tutuiksi; bussista, leikkikentältä, katujen varsilta. Kaikki ovat ystävällisiä ja tulevat juttelemaan. Eurooppalaisia tässä compoundissa on vähemmän; enemmistö on eri arabimaiden edustajia. Ja lapset. Niitä on paljon. Koska alueella on vain vähän liikennettä, liikkuvat lapset paljon vapaammin kuin vanhalla alueella. Meidänkin tytöt ovat jo pari kertaa käyneet kahdestaan kävelemässä lähiseudulla, ja alkaneet tutustua naapurustoon.
Compoundin oma bussi hakee tytöt aamuisin ovelta kouluun, ja iltapäivisin oma kuljettaja henkilöautolla hakee lapset. Itse olen vielä mennyt mukana iltapäivisin; olo sekä itsellä että lapsilla on turvallisempi niin. Tytöt jatkavat samassa koulussa, matka ei juurikaan ole pidentynyt.
Yhtä lailla täältä löytyy kuntosali, uima-allas ja leikkikenttä, tennis- ja koripallokentät. Alueella on oma pieni kauppa, ja jumppahuone, jossa järjestetään ainakin zumbaa ja aerobicia.
Saamani jumppaohjelman mukaan aamupäivisin on joogaa. Tiistaina menin kokeilemaan. Eipä ollut, vaan olikin zumbaa. Menin sitten siihen mukaan. Muut zumbaajat olivat minua vanhempia, arabirouvia. He saapuivat paikalle kaavuissaan, mutta ennen tunnin alkua riisuivat ne. Alla tavalliset jumppatrikoot ja -paidat. Ystävälliset tädit jututtivat minkä ehtivät ja tuntuivat olevan mielissään, että menin porukkaan mukaan. Moniko muu on zumbannut 60-vuotiaan jordaanirouvan kanssa?
Kaikin puolin olemme päässeet hyvin asettumaan, ja olemme tyytyväisiä. Vanhoja ystäviä menen varmasti vielä moneen kertaan tapaamaan toiselle compoundille. Ja uusia tulen saamaan täältä, se on varma.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Hymyjä

...jotka tulevat takaisin. Hymyjä, joihin vastataan hymyllä, vaikka sanoja ei ehkä löytyisikään. Kuusikymppiseltä jordaanirouvalta zumbatunnilla. Filippiiniläiseltä siivoojalta. Mustan hunnun takaa, silmiin asti.
Pieni ele, johon vastaaminen ei vaadi, mutta antaa. Jonka ymmärtää jokainen, sanoitta. Kansainvälinen ja maailmanlaajuinen. Ei vaadi selittelyjä. Parantaa niin antajansa kuin saajansakin päivän. Myös Saudi-Arabiassa hymyyn vastataan hymyllä.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Joulun odotusta

On joulukuun ensimmäinen päivä. Suomessa aamu on vielä pimeä; täällä aurinko on jo tunti sitten noussut ja päivästä näyttäisi tulevan aurinkoinen ja pilvetön; maksimilämpötilaksi ennustettu +26.  Muistan jo lapsuudestani joulukuun ensimmäisen päivän jännityksen; seinälle kiinnitetystä joulukalenterista sai lopultakin avata ensimmäisen luukun. Sen myötä jouluaatto ja ne kovin odotetut lahjat lähenivät.
Aikuisiän muistot joulukuun alkupuolesta ovat kiireen täyttämiä. Töissä on hulinaa vuoden loppua kohden, on järjesteltävää, ostettavaa, mentävää ja tehtävää. Joulun - sekä oman että lasten - valmistelu täyttää päivät, ja jännittynyt odotus vaihtuu aikatauluihin ja suorittamiseen. Joulukalenteri minulla on sentään joka vuosi ollut, siitä olen pitänyt kiinni.
Saudi-Arabiassa ei vietetä joulua. Jeesus tunnustetaan kyllä yhtenä profeetoista, mutta hänen syntymäjuhlansa ei täällä ole mitenkään erityinen. Joulupukki ei myöskään kuulu paikallisiin perinteisiin. Jouluaatto ja joulupäivä ovat tavallisia arkipäiviä. Kaupoista ei löydy joulukoristeita. Täällä joulukuu ja joulunodotus jäävät huomiotta, jopa siinä määrin, että joulu hiipii suomalaisen juhlijan kimppuun yllättäen. Pesunkestävälle suomalaiselle jouluihmiselle tilanne on uusi, likimain pelottava.
Joulupukille kirjoitimme jo parisen viikkoa sitten. Eilen illalla myöhään tein vielä tytöille adventtikalentereita; punaisia pussukoita, joihin joka yö käy tonttu tuomassa jotakin pientä. Lasten kanssa pohdittiin, löytävätkö tontut tiensä tänne Saudi-Arabiaan asti, miltä ne näyttävät ja miten ne kulkevat. Nuorempi oli vakuuttunut, että tontut näyttävät samalta kuin Suomessakin ja kulkevat kipittäen. Ilo oli aamulla suuri, kun pussukoissa tosiaan oli pieni tuliainen tontulta; nyt pitää olla kiltisti.


Kolmen viikon kuluttua olemme jo koti-Suomessa valmistautumassa perinteiseen joulunviettoon. Suurin osa joululahjoista on jo hankittu, mutta henkisesti minä en ole yhtään valmis jouluun. Viimeiset kolme päivää meillä kotona on pakkokuunneltu Jouluradion Kauneimpia Joululauluja, mutta kyllä se vaan - ainakin vielä - aikamoiselta pakkosyötöltä tuntuu. Semmoinen pyöreä palikka neliskulmaisessa reiässä. Toisaalta, siinä vaiheessa kun lopulta olemme kotimaassa, näemme (toivottavasti) lunta ja jouluvaloja, kuulemme joulumusiikkia ja näemme kaikki ne valmistelut, tulee varmasti jouluntuntu paljon voimakkaammin kuin silloin, kun sitä on itse puuhannut ja valmistanut jo usean viikon ajan. Sen verran olen selvittänyt, milloin lauletaan kotikirkossa Kauneimpia Joululauluja. Viimeistään siellä se Sylvian Joululaulu saa kyyneleet silmiin, niin kuin aina aiempinakin vuosina. Joulun juhlasta voi nauttia koko sydämestään, kun ymmärtää sen ainutkertaisuuden.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Ukkosmyrskyjä

Viime viikolla Saudi-Arabiassa ukkosti. Länsirannikolla ja maan keskiosissa rankat sateet lyhyessä ajassa nostattivat tulvia, ja aiheuttivat kahdentoista kuoleman. Voimakkaat raekuurot piiskasivat kaupunkeja. Kadut muuttuivat pieniksi järviksi, ja joka painaumaan ja kuoppaan (joita muuten paikallisissa teissä on paljon...) kertyi vettä, pääosin jäädäkseen. Paitsi että viemäröinti on niin kovin vajavaista - ja miksi sitä oikeastaan edes tarvittaisiinkaan? - on hienonhieno hiekka tukkinut vähitellen ne vähäisetkin viemärit. Minne vettä tulee, sinne se myös jää.
Dammamiin, itärannikolle, ukkosten ennustettiin saapuvan tiistain aikana. Varhain tiistaiaamuna (mutta toki vasta niin myöhään, että lapset oli ehditty herättää kouluun) tuli koululta viesti, että kyseiseltä päivältä oli koulu peruttu. Sää oli lämmin, pilvinen ja harmaa, ei ripaustakaan tuulta. Ja sellaisena se sitten koko päivän pysyikin. Ei edes pientä sadekuuroa. Iltaa kohti lapset jo hyppivät seinille, ja kaikki alueen vanhemmat pitivät sormiaan ristissä, että seuraavana päivänä koulu jatkuisi, ja että uhkaavat ukkoset eivät Dammamiin asti tulisi.
Seuraavana yönä sitten ukkonen tuli. Heräsin yöllä rankkaan sateeseen, jyrinään ja salamointiin. Mikään ei suuremmin kuitenkaan tulvinut, kukaan ei kuollut, ja elämä jatkui. Ja tietysti, seuraavaltakin päivältä koulu oli peruttu. Tällä kertaa tajusin tarkistaa puhelimen aamulla ennen lasten herättämistä. Ukkoset kuitenkin menivät sen siliän tien. Keskiviikon aikana satoi pariin otteeseen, mutta ei erityisen kauaa eikä rankasti. Ne vähäiset sateet saivat kuitenkin pienen katumme ainoan notkelman täyttymään vedellä, jossa lapset innoissaan kahlasivat. Paikka paikoin vielä nytkin (sunnuntaina) näkyy vesilätäköitä tai pieniä lampia, jotka eivät ole ehtineet kuivua. Vedellä kun ei ole muuta tapaa lammikoista kadota kuin haihtumalla. Eipä ihme, että pienikin sade saa tämän maan myllerrykseen.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Simpukoita

Viikonloppuna lähdemme rannalle. Jo useampana päivänä olemme suunnitelleet iltaa Cornichen puistoalueilla, piknikkiä ja rentoa olemista. Navakka ja kostea iltatuuli on kuitenkin pilannut suunnitelman joka kerta, joten nyt päätämme lähteä aamupäivästä. Lämpötila on +26 asteen tietämillä, kirkas sininen taivas ja tuulista, kuinkas muuten. Levitämme retkihuovan palmun alle varjoon nurmikaistaleelle, ja syömme eväitä. Tuulisuudesta huolimatta sää ja lämpötila ovat juuri sopivat ulkona olemiseen. Muutama muukin perhe, lähinnä paikallisia, on rannassa, mutta parkkipaikoilla on vielä hyvin tilaa, ja on helppoa löytää paikka nurmikolta.
Syötyämme lähdemme tyttöjen kanssa rantaan kahlailemaan ja etsimään aarteita. Vesi on raikasta, mutta ei erityisen kylmää. Tällä kohtaa uinti ei ole sallittua voimakkaan tuulen vuoksi, joten lapset tyytyvät käärimään housunlahkeet ja kahlaamaan. Minäkin saan kasteltua varpaat; abayan kanssa on hieman hankalaa sen syvemmälle edetä - ellei tietysti halua sitä kastella. Paljaiden säärien esitteleminen kun ei ole kovin suotavaa...


Rannassa on valtavasti pienenpieniä ja erimuotoisia simpukoita. Keräämme niitä lasten kanssa pussiin, ja tytöt huutelevat kilpaa: "Look Mommy, beautiful!". Tuntuu nautinnolliselta olla ulkona auringonpaisteessa, siis ilman että kuumuus tukahduttaa ja uuvuttaa.


Jonkin ajan kuluttua keräämme tavarat ja jatkamme autolla etelään päin, Half Moon Bayn alueelle. Täällä ovat Dammamin yleiset (ja myös yksityiset) uimarannat, sekä suuret beach resortit. Niiden lisäksi ei sitten mitään muuta olekaan, paitsi hiekkaa ja autiomaata tien toisella puolella. Yhdessä kohdassa tien varressa on suurempia dyynejä, ja vuokralla mönkijöitä dyyniajelua varten. Näilläkin rannoilla muutama perhe nauttii eväitään ja kahlailee, mutta paljon ei väkeä ole. Yhdelle rannalle pystytetään markkinakojuja ja -pöytiä; illan tullen meno on siellä varmasti vilkas. Rantoja on useita, ja ne ovat lähes toinen toistensa kopioita; kussakin rannassa on juomavesipiste sekä katoksia, joiden varjossa voi viettää aikaa. Yleisiä pukukoppeja tai suihkuja ei kuitenkaan ole joka rannalla. Emme pysähdy uimaan.
Aamu ja aamupäivä eivät täälläkään ole suosiossa; elämä alkaa auringon alkaessa laskeutua ja jatkuu pitkälle aamuyöhön.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Abayaa ostamassa

Compound on järjestänyt uuden bussireitin pitkästyville kotirouville. Nyt mennään Dammamin keskustaan. Mehän siis asumme kartalta katsottaessa Dammamissa, mutta todellisuudessa Dammam on kolmoiskaupunki, joka muodostuu kolmesta täysin rajattomasti yhteen kasvaneesta kaupungista; Dammam, Dhahran ja Al-Khobar, jonka alueella me asumme. Nyt siis Dammamiin, joka on vanhempaa aluetta ja jossa elintaso ei monilta osin ole yhtä korkea kuin omalla alueellamme. Mikä tietysti myös tarkoittaa sitä, että hintataso on alhaisempi.
Puolen tunnin ajomatkan päästä kaupunkikuva on muuttunut. Rakennukset ovat vanhempia, pienempiä ja kivijalkakauppojen kirjavoittamia. Kaikelle tavaralle on oma pieni putiikkinsa, ja samantapaisia tuotteita myyvät kaupat ovat ryhmittyneet lähekkäin; joillakin kaduilla myydään vain mattoja, viereisellä autonrenkaita. Autoista ja ihmisten vaatetuksesta näkee, että täällä eivät öljyseikit asu, ennemmin se niin sanottu tavallinen kansa.
Bussi vie meidät pienehkön ostoskeskuksen pihaan ja lupaa noutaa samasta paikasta kahden tunnin kuluttua. Siirrymme ostoskeskukseen. Muutama rouva on jo täällä aiemmin ollut ja innoissaan suosittelee putiikkeja. On vaatetta, kodintavaraa, koruja, ja halpahallimaista krääsää. Ja halpaa - kaikki on lähes puolet niistä hinnoista, mitä suurissa ostoskeskuksissa näkee. Vaikka toisaalta niin on varmaan monen tuotteen kohdalla laatukin... Itse ostoskeskus on hieman nuhjainen ja epäsiisti, basaarimainen. Sellainen, jollaiseksi kuvittelin kaikki Saudi-Arabian ostoskeskukset aikanaan.
Ostoskasseihin päätyy yhtä sun toista mitä en ehkä koskaan ennemmin ollut ajatellutkaan tarvitsevani. Hinnat ovat todella edullisia, ja länsimaalaisia ei juuri meidän seuruettamme lukuun ottamatta näy. Abayoita, naisten mustia kaapuja, myydään useammassakin liikkeessä. Käymme muutamassa, monella meistä on uusi abaya hakusessa.
Kun alkujaan tänne Saudi-Arabiaan tulin, minulla oli kaksi virheelllistä käsitystä abayoista: 1) ne ovat aina mustia, ja 2) ne ovat vain ja ainoastaan välttämätön paha. Abayoita löytyy usean värisiä, vaikka pääväri onkin lähes aina musta tai jokin muu tumma sävy. Monet abayat ovat hyvinkin kirjailtuja, koristeltuja ja kimaltavia, ja niihin kuuluva huivi on aina sävy sävyyn. Löytyy pitsiä ja erilaisia kankaita, rypytystä ja nyöriä. On pään yli vedettävää mallia, nepparia ja vetoketjua. Valitse niistä nyt sitten omasi.
Toisekseen, yksi abaya ei riitä mihinkään. Se pitää kuivapestä, mikä vie pari päivää, ja siksi ajaksi pitää olla toinen abaya. Kaksi siis, ainakin. Ja yllättävää kyllä, abayoissa on monia todella kauniita. Olemme jo tulleet siihen pisteeseen, että naiset ihailevat kilpaa toistensa asuja. Ja jos menee syömään, leveät ja roikkuvat hihat eivät toimi. Kuumalla kesällä korkea kaulus ei ole hyvä, mutta talvella kyllä. Ja tämäkään ei maksa kuin näin ja näin paljon. Itselläni on siis edelleenkin vain kaksi abayaa, mutta tiedän useita rouvia, joilla niitä on senkin edestä. Jos sitä täytyy pitää, niin miksei se sitten olisi kauniskin?

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Mereltä tuulee

Talvi taitaa sitten olla tullut. Joka päivä tuuli on navakka, vähän kuin Helsingin saaristossa keskikesällä. Jopa keskipäivällä voi ulkoilla - ja urheillakin auringon alla! Iltaisin ja varhain aamulla pitää laittaa pitkät housut. Ilman pitkähihaista paitaa iho on kananlihalla. Huvittavinta tietysti on se, että lämpömittariin katsoessa päivän alin lämpötila on siinä +17 asteen kiertämillä, ja lämpimimmillään jopa +28-30. Tuuli ja ilman kosteus kuitenkin saavat ilman tuntumaan kylmältä. Iho kananlihalla näissä lämpötiloissa on hyvä kertoa ystäville, että meillä home sweet home Suomessa pakkaslukemat saattavat hipoa jopa -30 astetta, ja että harrastan avantouintia - bikineissä.
Viime maanantaina heräsin rapisevaan ääneen ulkoa - sade rummutti ikkunalautoja! Ja ihan siis oikea kunnon sade, ei pientä pisarointia tai muutamaa hassua harmaata pilveä. Terassilla pyöräilykypärät ja pyyhkeet ovat märkiä - täällä harvemmin tarvitsee varautua yölliseen sateeseen siirtämällä tavaroita suojaan. Tästä seurasi erikoinen ongelma; miten saada lapset koulubussin kyytiin? No eihän meillä nyt sateenvarjoja täällä ole! Lopulta tytöt pukivat hupparit huppuineen päälleen ja juoksivat nopeasti pysäkille; siellä he saivat odottaa naapurin auton takapenkillä kunnes bussi tuli. Itse pukeuduin villakangastakkiin, koska se on ainoa hupullinen takki, joka minulla on.
Samana iltana vein lapset leikkipuistoon. Pilvistä. Ja sitten alkaa taas sataa. Lapset ovat kuin liekeissä ja loikkivat riemusta hihkuen vesilätäköissä, joita muodostuu nopeasti. Millään muulla ei ole väliä. Maa on kuivaa, eikä jaksa imeä vettä sisäänsä. Kotiin päästyämme olemme läpimärkiä. Se ilta on vielä lämmin, sitten ei enää. Loppuviikosta palelee leikkipuistossa, jopa ihan kuivanakin.
Kuluneen viikon ostoslistalla ovat siis olleet sateenvarjo, pitkät housut, hupparit ja neuletakit. Tytöille ostettiin lisäksi hieman sadetta ja tuulta pitävät ulkotakit - karvavuoriset. Tänä aamuna he eivät niitä halua kuitenkaan kouluun laittaa, ja vasta bussipysäkillä tulee itku, kun ulkona sittenkin on niin kylmä. Sateenvarjohyllyn edessä seisoessani mietin, että enpä tähänkään tilanteeseen uskonut joutuvani koskaan - ostan sateenvarjoa yhdessä maailman kuumimmista ja vähäsateisimmista maista.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Sadepilviä

Sää on viilenemään päin. Päivisin tuulee navakasti, ja lasten huulet ovat siniset, kun he nousevat uima-altaasta. Päivän alin lämpötila on +20 asteen tienoilla, ja ylin puolestaan enää "vain" +30 astetta. Kirjoitan blogitekstejä terassilla ja istun uima-altaalla, auringon puolella. Vielä muutama viikko sitten oli liian kuuma olla ulkona enempää kuin oli välttämätöntä.
Monissakaan asunnoissa ei ole lämmitystä, ja niinpä kaupat ovat poistaneet valikoimistaan ohuet yöpaitulit, ja niiden tilalla on fleecevuorattuja pyjamia. Talviabayat (paksulla karvavuorella) ovat tulleet myyntiin, samoin toppatakit ja karvanilkkurit. Hieman huvittaa; voiko näitä ihan oikeasti täällä tarvita? Pitäisikö jo alistua ja ostaa toiset pitkät housut; niille ehkä tulee vielä käyttöä?
Lauantaiaamu on pilvinen. Ei sitä sellaista valkoista epämääräistä utua, joka muuttaa maiseman väriä, vaan rehellisiä sinimustanharmaita pilviä taivaan täydeltä. Sellaisia, joista suomalainen heti sanoo että kohta sataa. Tai voi olla, että tulee ukkonen.
Lähden kävelylle. Aamuinen ilma on lenkille sopivan viileä, ja pilviä kerääntyy yhä lisää. Jonkin ajan kuluttua uskon tuntevani pienen vesipisaran käsivarressani, mutta se oli varmasti vain läheisen puutarhan sadettajasta? Jonkin matkan päästä toinen. Kolmas ja neljäs. Asvaltti alkaa muuttua pilkukkaaksi. Täällä todella sataa! Suomessa kutsuisin tätä pieneksi ripotteluksi, joka ei edes haittaa lenkkeilyä. Täällä se on kuitenkin sadetta; ensimmäinen sade sitten toukokuun. Vuoden sadepäivät voi muutenkin laskea lähes kahden käden sormilla. Pisarat tuntuvat viileiltä ja virkistäviltä. Vartin kuluttua asvaltti on taas kuiva, eikä mikään kerro juuri sataneen.


torstai 5. marraskuuta 2015

Dubaissa

Nyt kun kaikki perheemme paperit lopultakin on saatu kuntoon, voimme matkustaa vapaasti Saudi-Arabian ulkopuolelle. Ensimmäinen matka suuntautuu Dubaihin, Arabiemiraatteihin. Lento Dammamista kestää hieman yli tunnin, ja lentojen hinnat ovat hyvinkin edullisia. Edessä on pitkä viikonloppu - kolme päivää - kaupungissa, joka on kohonnut muutaman kymmenen vuoden aikana keskelle aavikkoa, ja jossa raha kiiltää kaikkialla.
Dubai on suuri, hieman yli kaksi miljoonaa asukasta, ja keskustan alueella toinen toistaan hulppeammat pilvenpiirtäjät kilpailevat keskenään taivaspaikoista. Niiden kuningas on maailman korkein (828m) rakennus; Burj Khalifa, joka kohoaa neulamaisena tornina kaupungin keskustassa. Hotellimme sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, mutta hotellin kattoterassilta avautuvat huikeat näkymät yli kaupungin. Ensimmäisen päivän vietämme hotellilla, ja illalla lähdemme taksilla Dubai Mall -ostoskeskukseen. Dubaissa taksien lisäksi käytetään paljon metroverkostoa, jota monet turistit kehuvat.
Protestoin ensin ajatusta lähteä ostoskeskukseen: "Onhan niitä meillä Saudeissakin...", mutta huomaan pian että meidän ostoskeskuksemme eivät ole ihan tällaisia. Kaupat jäävät vähemmälle huomiolle, kun kierrämme katsomassa jääkiekkokaukaloa, valtavaa syvänmerenkaloja sisältävää akvaariota, kolmeen kerrokseen ulottuvaa vesiputousta, dinosauruksen luurankoa.... Kauppojen näyteikkunoissa dj:t soittavat musiikkia ja filmitähdet poseeraavat. Väkeä on massoittain, ja käytävät jatkuvat toinen toisensa perään. Joka kulman takana on jotakin uutta nähtävää. Illallisen nautimme ulkona, katsellen ravintolan pöydästä massiivia suihkulähteitä, jotka ryöppyävät ja syöksähtelevät musiikin tahdissa pienen järven pinnalla. Taustalla kimaltelee Burj Khalifa. Lapsetkin nauttivat ja huokailevat ihastuksesta.





Sää Dubaissa on lämmin, lämpötilat hipovat +35 astetta, mutta kosteus on vähäisempi kuin Dammamissa. Ulkona on miellyttävää olla, ja jopa auringosta voi nauttia. Dubaissa on paljon eri kansalaisuuksia, ja pukeutuminen on täysin vapaata, joten voin rauhassa ulkoilla ilman abayaa. Myös useimmista ravintoloista voi ostaa alkoholia.
Toisena päivänä käymme hotellin uima-altaalla, ja sen jälkeen lähdemme vuokra-autolla tutustumaan Dubai Marinan alueeseen sekä ihmisten rakentamiin Palmusaariin. Palmusaari on kokonainen oma kaupunkinsa palveluineen, luksushotelleineen ja ostoskeskuksineen. Nimensä se on saanut palmun muodosta. Ja se kaikki on rakennettu hiekan päälle, mereen, ihmisen oikusta luoda jotakin erikoislaatuista ja näyttävää. Ajamme saaren päästä päähän ja ihailemme Dubaita mereltä käsin. Sieltä jatkamme Dubai Marinaan, joka koostuu useista sisämaan huvivenesatamista, joita ympäröivät pilvenpiirtäjät, ostoskeskukset ja luksushuoneistoista muodostuvat asuintalot.



Illan vietämme paikallisessa vesipuistossa, lapset nauttivat ja polskivat, kikattavat ja roiskivat vettä. Kun ilta on jo pimennyt, ajamme noin tunnin matkan päähän Ras Al-Khaimahiin, jossa miehelläni on seuraavana päivänä työasioita.Viimeinen päivämme kuluu rauhallisissa merkeissä hotellin altaalla ja läheisessä ostoskeskuksessa.  Hotelli sijaitsee golfkentän laidalla, ja aamulla istun terassilla kirjaa lueskellen, ja katson kuinka lapset juoksentelevat yöpaidoissaan greenillä.


Illalla lento kotiin. Olemme viikonlopun aikana nähneet paljon, ja vielä paljon enemmän jäi näkemättä. Olen jo varma, että tänne tulemme vielä uudelleenkin.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Halloweenin viettoa

Se kaikki alkaa erään rouvan ilmaan heitetystä ideasta. "Hei mitä jos järjestetään jotain tapahtumaa lapsille?" Ja siitä se alkaa muotoutumaan. Marraskuun alku lähestyy ja Halloween. No juhlat tietysti, siitä lapset tykkäävät! Muutaman päivän kuluttua havaitsen kuuluvani neljän äidin muodostamaan ryhmään, jonka seuraavien viikkojen elämäntehtävä on järjestää compoundin lapsille (ja heidän vanhemmilleen) Halloween-juhlat. WhatsAppiin luodaan ryhmä kaikille compoundin äideille, jossa voi ilmoittaa Halloween-juhlista, uimakouluista ja myytävistä puutarhakalusteista. Lisäksi me järjestäjät luomme oman ryhmämme, jossa voimme rauhassa keskenämme manailla ja huokailla. WhatsApp-viestejä tulee kymmeniä päivässä, valtaosa tietysti hymiöitä ja peukutuksia jonkun muun tekstille.
Ensiksi päätetään sopiva päivä, paikka ja kellonaika. Juhla vietetään ulkona, compoundin leikkialueella. Kaikilla osallistujilla tulee olla Halloween-asu. Ruokailu järjestetään nyyttikestiperiaatteella, juomia ja koristeita varten keräämme tietyn rahasumman per osallistuva perhe. Käydään paikallisessa "Tiimarissa" katselemassa ja hankkimassa saatavilla olevia materiaaleja ja valmiita koristeita, lasketaan yhteen ja summataan. Mitä voidaan tehdä ja mistä se tehdään? No kuka sen osaa tehdä? Mistä saadaan väkeä toteuttamaan? Ruokakaupassa lasketaan limsojen hintoja ja taas summataan. Palettia sekoittaa vielä mukavasti se, että viimeisenä päivänä ennen juhlaa mukaan ilmoittautuu vielä 12 henkilöä lisää - yhteensä osallistujia (aikuisia ja lapsia) on lähes 100.
Pidetään askartelutalkoot. Piirretään ja leikataan lepakkoa, monta. Piirretään ja leikataan kurpitsaa, myöskin monta. Teipataan monta lepakkoa ja monta kurpitsaa seinille. Valtavasta styroksipallosta ja styroksiputkista tehdään maalaamalla ja yhdistämällä valtava hämähäkki. Sille mulkosilmät valkoisesta paperista. Nostetaan hämähäkki puuhun. Jätti-ilmapallon päälle liimataan useita kerroksia sanomalehtipaperisuikaleita, annetaan kuivua ja liimataan viimeinen kerros kreppipaperista. Puhkaistaan jätti-ilmapallo. Täytetään karkilla ja ripustetaan roikkumaan - piñata on valmis. Puhalletaan 300 pienempää ilmapalloa, mustia, oransseja ja valkoisia. Ripustetaan 300 ilmapalloa naruun ja tehdään niistä kranssi. Juodaan vettä siinä vaiheessa kun alkaa heikottaa.



Sitten kotiin leipomaan ja tekemään kasvomaalauksia. Meiltä kotoa kolme pientä noitaa lähtee juhliin; lapsille olen ostanut valmiit puvut, itselleni hattu riittää, kun abaya muutenkin muistuttaa noidan kaapua. Lähes kaikki juhlijat ovat pukeutuneet, ja pian pöydät notkuvat mitä erilaisimmista ruuista, joita osallistujat ovat tuoneet. Yksi compoundin työntekijöistä auttaa siisteyden ylläpitämisessä ja varmistaa, että juomia on aina pöydässä. Kaikki syövät ja juovat, kuka missäkin.
Huudon ja hätistyksen avulla lapset järjestetään jonoihin, ja heille on erilaisia leikkejä ja pelejä. Pieni aikuisten hengähdystauko. Sitten lapset jaetaan kahteen ryhmään, isoihin ja pieniin, ja molemmille ryhmille on oma piñata. Kukin lapsi vuorollaan hakkaa kepillä korkealle ripustettua palloa lyhyen laulun ajan, yrittäen rikkoa sen. Kun pallo lopulta hajoaa, kaikki ryhmän lapset säntäävät poimimaan maasta pudonneita karkkeja. Riemunkiljahduksia, naurua, kikatusta. Paperin rapinaa ja maiskutusta.




Illan parhaat puvut palkitaan myös. Kun väki lähtee kotiin, ovat kaikki tyytyväisiä mutta väsyneitä. Compoundin väki alkaa siivota leikkialuetta, ja hämähäkki laitetaan talteen ensi vuoden juhlia varten.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Muuttoaikeita

Olemme nyt jonkin aikaa kierrelleet lähialueiden compoundeihin tutustumassa. Kotimme on kyllä viihtyisä, ja olemme saaneet ystäviä, mutta asuinalueemme on erityisen kallis verrattuna laatuun, eikä asukkaiden mielipiteitä juuri oteta huomioon. Lisäksi suuressa compoundissa (lähes 500 asuntoa) on se haittapuoli, että yhteisöllisyyttä ei juuri muodostu eikä kaikkiin millään tutustu. Compoundissamme on myös poikkeuksellisen paljon poikamiesasuntoja, joissa asuu miehiä ilman perheitä. Tämä aiheuttaa väistämättä sen, että ilmapiiri on erilainen.
Pakko ei ole muuttaa, mutta katsotaan jos löydetään jotain kivaa. Tällä ajatuksella lähdimme liikkeelle. Kaupunginosamme on viihtyisä, ja lasten koulu lähellä, joten päätimme ettemme lähde kauas. Vaikkapa viiden kilometrin säteelle? Ensimmäinen ajatukseni oli, että vaihtoehtoja ei tule olemaan montaa. Mutta kyllä niitä on. Pelkästään meidän korttelissamme on kahdeksan compoundia, tosin yksikään niistä ei niin suuri kuin nykyinen asuinpaikkamme. Asuntojen lukumäärä vaihtelee 10 ja 500:n välillä, ja samoin compoundien palvelut ja ulkoinen olemus. Joissakin on vain omakotitaloja, joissakin vain kerrostalohuoneistoja, ja lisäksi niiden väliltä löytyy kaikkea mahdollista. Valinnanvaraa siis todellakin on.
Vaikka halusimme pienemmän asuinalueen, emme kuitenkaan halua tinkiä palveluista emmekä halua maksaa enempää kuin mitä jo nyt maksamme. Siinä siis kriteerit. Kiersimme lähialueelta 12-15 compoundia, meille esiteltiin asuntoja, kerrottiin palveluista, luvattiin hyvää ja hurmaavaa. Moni alue oli kallis, moni puolestaan täynnä. Monessa ei ollut riittäviä palveluita; esim. urheilumahdollisuudet ja oma elintarvikekauppa ovat meille tärkeät. Nopeasti totesimme, että joka makuun löytyy jotakin. Yksikään asuinalue ei mitä luultavimmin ole täydellinen, mutta kaikista löytyy hyvää.
Nyt olemme allekirjoittaneet vuokrasopimuksen erään alueen kanssa, ja pääsemme muuttamaan joulukuun alussa. Alue sijaitsee lähellä, ja se sisältää omaa ravintolaa ja hotellia lukuun ottamatta samat palvelut kuin nykyinen compoundimme. Taloja alueella on 91, ja niissä asuu ainoastaan perheitä, ei poikamiehiä. Uutta kotiamme remontoidaan parhaillaan, olemme saaneet valita maalit huoneisiin, ja myös huonekaluihin voimme vaikuttaa. Pinta-alaltaan talo on suurempi kuin nykyinen kotimme, vaikka makuuhuoneita on saman verran. Lisäksi taloon kuuluu palvelijan huone, joka meillä taitaa tulla lähinnä varastotilana käyttöön :)
Jännittävää. Odottavaa. Uuteen valmistautumista.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Arkea

Vaihteeksi hieman yleisiä kuulumisia meidän perheestä. Lapset ovat nyt olleet neljättä viikkoa koulussa lomien jälkeen, ja päivärytmit alkavat vähitellen muotoutua. Aamut ovat aikaisia, koulupuvut puetaan vielä unihiekkaa silmistä hieroen. Hyvillä mielin lapset kouluun lähtevät, ja tyytyväisinä myös tulevat takaisin. Tytöistä vanhempi harjoittelee jo arabian kieltä, ja sen lisäksi ovat opetelleet kahden kuukauden aikana kaikki länsimaiset aakkoset, numerot ja luvut 50:een asti. Nuorempi harjoittelee ensimmäisiä länsimaisia aakkosiaan ja numeroita. Englannin, matematiikan ja arabian lisäksi tytöillä on kerran viikossa liikuntaa. Vanhemmalla tytöllä on myös tiedettä, jossa harjoitellaan mm. ruumiinosia, luontoa jne. Lisäksi tunneilla kuunnellaan musiikkia, lauletaan ja leikitään, luetaan kertomuksia. Molemmat tytöt ovat jo saaneet koulusta ystäviä, ja tuntuvat viihtyvän hyvin. Melko usein koululla järjestetään teemapäiviä (terveellinen ruoka, hygienia, lemmikit, värit....), ja silloin tällöin retkiä.
Viime viikolla tapasimme opettajat koululla järjestetyssä vanhempien päivässä. Kummankin tytön opettajat kehuivat tyttöjä reippaiksi ja hyvin porukkaan sopeutuneiksi. Englantia ei vielä kumpikaan puhu, mutta se ei vielä yllätä saati huolestuta. Vanhempi tytöistä sai erityisesti kiitosta sorminäppäryydestään ja sydämellisyydestään, nuorempi kärsivällisyydestään ja tunnollisuudestaan. Nuorimman suurimmaksi ongelmaksi oli muodostunut se, että väritettäessä värit eivät ihan pysy kuvan sisällä. No, ehkä me vanhempina voimme elää tämän asian kanssa. Tapaamisesta jäi hyvä mieli; lapset ovat päässeet rakentamaan omia ympyröitään, pärjäävät ja oppivat uutta. Niinhän se vain on; jos lapset viihtyvät ja heillä on kaikki hyvin, on sen myötä kaikki hyvin koko perheessä.
Kotitehtäviä tulee nuorimmalle kahtena päivänä viikossa, vanhemmalle neljänä. Alkuun läksyt eivät miellyttäneet ja niitä tehtiin pitkin hampain, mutta nyt tytöt jopa vapaaehtoisesti niitä alkavat näperrellä kotiin tultuaan.
Läksyjen jälkeen syödään, sitten vain ollaan. Joskus leikkiä, joskus piirrettyjä. Iltapäivällä lähdemme joko uima-altaalle tai leikkipuistoon; molemmissa on ystäviä ja tuttuja. Lisäksi tytöt ovat aloittaneet uimakoulun, jota pitää alueen altaalla yksi äideistä. Pienimmät harjoittelevat vielä potkuja ja kuplien tekoa veteen, kun taas isommat jo hiovat eri uimatyylejä. Polkupyörät ja potkulaudat on ostettu, ja niillä on helppo siirtyä paikasta toiseen compoundin sisällä.
Elämä alkaa tuntua hyvällä tavalla arkiselta.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kiireettömyyttä

Huomaan täällä Saudi-Arabiassa alkavani vaipua olotilaan, jossa päivät sekoittuvat toisiinsa, aika soljuu hitaasti eteenpäin, ja tunnit seuraavat toistaan. Sekoitan päivät keskenään. Joskus unohdan jotain sovittua (tosin eipä sillä; montaa sovittua asiaa ei edes viikon mittaan ole, kalenteria ei juuri tarvita). En muista mitä tein eilen, viime viikosta puhumattakaan.
Kiireisten ja työn ja opiskelun täyttämien ns. ruuhkavuosien jälkeen tuntuu helpottavalta olla tarvitsematta kalenteria. Ne asiat, jotka päivässä pitää tehdä, voin ajoittaa haluamallani tavalla, eikä niitä edes ole montaa. Välillä tosin huomaan miettiväni olenko tämän ajanjakson jälkeen täysin yhteiskuntakelvoton Suomeen; selviänkö enää ikinä ihan oikeassa työelämässä ja arjessa..? Ja samanaikaisesti totean, että en edes halua miettiä sitä nyt. Siihen on vielä aikaa, ja nyt tämä on minun arkeni, josta saan ihan luvan kanssa nauttia.
Toisaalta päiviä sekoittavat myös erilaiset viikkorytmit. Viikko alkaa sunnuntaista, ja vapaapäiviä ovat perjantai ja lauantai. Samanaikaisesti yritän pitää mielessä sekä viikkorytmin täällä että Suomessa. Tänään sunnuntaina lapset ovat koulussa ja puoliso töissä, mutta kotona ystävät ja sukulaiset viettävät pitkää vapaata. Perjantaisin toisinpäin.
Suomessa ajan kulkua on helppo seurata vuodenaikojen mukaan. Elokuusta tähän lokakuun puoliväliin lämpötilat ovat laskeneet, sateet lisääntyneet, yöt kylmenneet, ruska levinnyt.... Saudi-Arabiassa kaikki näyttää aina vain samalta. Aurinko laskee hieman aiemmin, ja päivän maksimilämpötila on laskenut viitisen astetta; olemme siis +40 asteen alapuolella jo! Varhain aamulla ja myöhään illalla on joskus jopa miellyttävää, kun lämpötila on jopa alle +30. Kohta voimme harkita illallisen tai aamupalan syömistä ulkona...
Aika pysähtyy kun päivät ovat samanlaisia. Ei vuodenaikaa, ei kalenteria. Ei kiirettä. Joskus ehtii jopa miettiä että mitähän sitä nyt seuraavaksi oikein tekisikään. Olotila, jossa olen vuosia halunnut olla, ja jota en ajatellut vielä vuosiin voivani saavuttaa. Aurinko aamuisin ja iltaisin.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Tärkeitä kortteja

Yli kolmen kuukauden odottelu on palkittu, ja meidän perheellä on nyt iqamat! Olemme vieläpä ensimmäisten joukossa, jotka saavat kyseisen henkilökortin viideksi vuodeksi; aiemmin voimassaoloaika on ollut vain kolme vuotta.
Kuvakin on tyylikäs; lentokentällä aamuneljältä ensimmäistä kertaa maahan saapuessa...





keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Aamukahvia

Miten ne länsimaiset naiset oikein saavat päivisin aikansa kulumaan kun lapset ovat koulussa ja miehet töissä? Juoden kahvia, juoruten ja shoppaillen? No aika lähelle ;)
Eilen osallistuin ensimmäistä kertaa naisten aamukahvikokoontumiseen, coffee morningiin. Näitä järjestävät useat compoundit esim. kerran kuukaudessa, tai tietyt työpaikat miesten puolisoille. Yleensä sana kulkee epävirallisesti suusta suuhun, sillä turvallisuussyistä kokoontumisista ei haluta tiedottaa julkisesti esim. sähköposteilla tai julisteilla. Aamukahvikokoontumiseen ilmoittaudutaan ja ostetaan lippu jo etukäteen. Tällä kertaa meidän compoundistamme lähtee 17 rouvaa taksilla parin korttelin päässä sijaitsevaan toiseen compoundiin.
Moni meistä hämmästeli aamukahvikokoontumisen kallista hintaa (50SAR, n. 12€), mutta syykin siihen selviää paikan päällä. Compoundin ravintolasali on katettu viimeisen päälle. Kokki paistaa yhdessä kulmassa munakkaita ruokailijoiden toiveiden mukaan. Seisovasta pöydästä löytyy leipää ja useita erilaisia leivänpäällisiä, juustoja, hedelmiä, pasteijoita, erilaisia salaatteja, falafelia, Om'alia (puurontapainen mössö, joka on tehty kuivatuista hedelmistä, maidosta, sokerista, voista ja murennetusta leivästä) sekä lukuisia erilaisia kakkuja ja leivonnaisia. Kahvit, teet ja mehut. Kaikki on tuoretta ja erittäin maukasta. Suuri ruokapöytä on salin keskellä, ja sen reunoille on katettu pöydät, joista valitsemme paikat. Salin molemmissa päissä on myyntipöytiä, joita voi vapaasti käydä kiertelemässä. Koruja, laukkuja, koriste-esineitä, huiveja, arpoja.
Tapahtuma on vapaamuotoinen, kukin voi syödä ja tutustua myyntipöytiin haluamassaan järjestyksessä. Rouvat kiertelevät pöydissä ja jututtavat tuttaviaan muista compoundeista. Itsekin saan uusia tuttavuuksia, ja myös oman compoundin sisältä tutustun muutamaan rouvaan, joita en edes muista koskaan aiemmin nähneeni. Tunnelma on vilkas ja välitön. Reilun tunnin kuluttua järjestetään arvonta; muutama palkinto pääsylipun numeron perusteella, ja loput ostettujen arpojen numeroilla.
Tuntuu mukavalta, että myös meille naisille järjestetään kokoontumisia ja aktiviteetteja, ja on hauska nähdä muita compoundeja ja tutustua niiden elämään. Vaikka ehkä meidän naisten rooli täällä Saudi-Arabiassa on enemmänkin toimia tausta- ja tukijoukkoina, on viihtyminen ja jaksaminen silti tärkeää. Harva mies suoriutuu hyvin työstään ja suostuu tänne jäämään, jos perhe ei viihdy, tai tue tätä muutosta. Se tehtiin meidänkin perheellemme selväksi jo ennen päätöstä lähteä tänne; itsekin keskustelin mieheni esimiehen kanssa pitkään omasta tilanteestani ja mielipiteistäni. Me naiset mahdollistamme sen, että perhe voi hyvin ja mies voi keskittyä työhönsä.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Murkkuja ja mehiläisiä

Moni on kysellyt ötököistä ja matelijoista. Onko käärmeitä? Skorpioneja? Hämähäkkejä? Vastaus on vähän liiankin helppo: ei. Siis ei ainakaan täällä kaupungeissa ja asuinalueilla. Pieniä sisähämähäkkejä toki löytyy, samoin kärpäsiä ja pienenpieniä polttiaisen tapaisia hyttysiä, mutta ei mitään mullistavaa tai erityisen pelottavaa.
Ampiaisia ei juuri näe, ja ne ovat hieman pienempiä kuin Suomessa, oranssinmustia. Parhaiten niitä löytää kellumasta uima-altaasta, josta nuorimmainen on jo saanut kaksi pistosta, kun on vahingossa huitaissut kädellään vielä elävää ampiaista. Samalla tuli testattua, että tyttö ei ole perinyt isänsä hengenvaarallista allergiaa ampiaisenpistoille.
No gekkoliskoja täällä on. Pieniä ja hiekanvärisiä vipeltäjiä, jotka tulevat pimeällä näkösälle, kiipeilevät talon seinillä ja pyydystävät pikkuhyönteisiä. Vaikka gekot ovat harmittomia ja jopa omalla tavallaan viehättäviä, niitä ei kannata päästää sisään. Niiden jahtaaminen katon rajasta ja verhoista nimittäin käy haastavasta urheilusta, joka kysyy kylmähermoisuutta, nopeita refleksejä sekä peräänantamattomuutta.
Muurahaisia on talon seinustalla paljon; suomalaisen kukkakärpäsen kokoisia pikkuisia ja mustia. Ensimmäisenä päivänä lapset kyselivät purevatko ne, ja tokaisin välittömästi että ne ovat vaarattomia. Ja niinhän ne olivatkin - kunnes tytöt pihaleikeissään astuivat niiden pesään. Molemmat tulivat leikin jälkeen sisään, mutta parin minuutin jälkeen nuorimmainen alkoi itkeä, sillä hänen ylävartaloaan poltti ja kirveli. Kun riisuin paidan, tytöllä oli ylävartalossa kauttaaltaan näitä pienenpieniä ja vaarattomia, jotka olivat purreet ihoon niin napakasti kiinni, että niitä piti nyppiä irti voimaa käyttäen. Samalla kun suihkutin itkevää ja kirkuvaa nuorimmaista, alkoi vanhempi tyttö yhtäkkiä huutaa korkealla äänellä. Hänelläkin oli muurahainen, tosin onneksi yksi vain. Ja kaikista paikoissa sisällä korvakäytävässä. Sitä huudon määrää. Molemmat korottavat kirkumistason maksimiin kaikuvassa kylpyhuoneessa, ja yritän samanaikaisesti nyppiä nuorimmaisen iholta pieniä mustia otuksia irti, sekä kurkistella ja pumpulipuikolla puhdistaa vanhemman korvaa. Vähitellen itku lakkaa, ja korjaamme käsityksen, että pienetkin muurahaiset purevat.
Viime viikolla löysimme tähän asti yllättävimmän pikkuötökän. Lapsilla on ollut pihaleikeissä hiekkaämpäri, johon he lapioivat puoleenväliin asti pihan hienoakin hienompaa hiekkaa. Ämpärin hiekkoineen tytöt laittoivat pihan kasteluhanan alapuolelle, joka hieman vuotaa. Ämpärissä on siis ollut parisen viikkoa hiekkaa, jonka päällä tasainen vesikerros. Lopulta lapset kaatoivat veden pois ja kumosivat hiekkakakun pois ämpäristä. Ja mitä löytyikään hiekan seasta? No kaksi kastematoa. Eikä ihan pieniä, vaan lähes 5 cm mittaisia lieroja. Mistä ne ovat tulleet? Mitä rutikuivan hiekan seassa on ollut alun perin? Vai kiipesivätkö ne ämpäriin veden haistettuaan ja sukelsivat veden läpi hiekkaan? Nyt meillä pohditaan miten kastemadot saavat alkunsa.


sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Naisen asemasta

Uskallan arvata, että otsikon perusteella tästä tekstistä tulee yksi blogin luetuimpia. Saudi-arabialaisten naisten alistettu asema ja elämä hunnun takana on ollut yksi viime vuosien puhutuimpia ihmisarvokysymyksiä. Ehkä tuotan nyt lukijalleni pettymyksen, sillä en valitettavasti osaa kertoa kovista lyönneistä, vihaisista huudoista enkä julkisista kivityksistä. Silti suosittelen lukemaan :)
Koraanin mukaan naisella ja miehellä on kummallakin oma osansa. Se ei tee toisesta toista alempaa tai huonompaa. Mies on naisen tukija, opettaja ja ohjaaja, joka osoittaa naiselle kunnioitusta ja hellyyttä. Nainen on miehen kodin hallitsija, joka osoittaa puolisolleen kunnioitusta ja hellyyttä. Ei kuulosta pahalta, eihän? Toki on täysin eri asia miten tämä käytännössä toteutuu, mutta lähtökohta on ollut tasa-arvoinen.
Entäs sitten se kuuluisa pukeutuminen? Ne hunnut ja kaavut? Nainen verhotaan julkisella paikalla, jotta hän ei aiheuta syntisiä ajatuksia muissa miehissä. Jotta hän on turvassa ja miehensä suojeluksessa. Eihän tämäkään nyt niin pahalta kuulosta, siis se lähtökohta.
Miten kunnioitus, suojelu ja hellyys sitten todella toteutuvat? Julkisilla paikoilla näkyy paljon paikallisia pariskuntia. Käsi kädessä ei kuljeta, eikä julkisella paikalla osoiteta hellyyttä muutenkaan fyysisesti, sillä sitä ei pidetä hyvien tapojen mukaisena. Pariskunnat kuitenkin kävelevät rinnakkain, juttelevat keskenään ja silloin tällöin nauravat yhdessä. Yhtään vihaista ääntä en ole kuullut. Lapsista pidetään erityisen hyvää huolta; usein näkee miehen kantavan lähes vastasyntynyttä vauvaa sylissään, höpöttelevän rattaissa istuvalle taaperolle tai hölmöilevän oman pienokaisensa kanssa nauraen. Lasten kohdalla hellyyttä osoitetaan julkisesti selvemmin kuin Suomessa.
Julkisuuteen on astunut monia saudinaisia, jotka haluavat rikkoa pukeutumisen pitkät perinteet, luopua huiveista ja kaavuista. Ajaa autoa. Luulen kuitenkin, että tämä ajatus on Saudi-Arabiassa suuressa mittakaavassa vasta heräämässä. Perinteet ovat pitkiä, ja uskon, että moni ei osaa edes ajatella, että toisinkin voisi olla; riippumatta siitä mitä miehet, laki tai Koraani sanovat. Ilman abayaa ja pää paljastettuna moni tuntisi olonsa alastomaksi. Miettikääpä rakkaat suomalaiset naiset, jos teitä yhtäkkiä kehotettaisiin luopumaan rintaliiveistä ja heittäytymään vapaiksi. Uskallan väittää, että menisi vuosia, että kaikki suomalaiset naiset niistä luopuisivat, saatikka tuntisivat olonsa mukaviksi ilman. No, ehkä ei täydellinen vertaus, mutta paras jonka keksin tähän hätään :)
Moni lapsi pukeutuu abayaan myös. Se ei ole pakollista, mutta luulen lasten rinnastavan sen aikuisuuteen ja olevan ylpeitä pukeutumisestaan. Minunkin tyttöni haluavat omat abayat. He haluavat olla niin kuin äiti. Olen luvannut ostaa ne heille, mutta en halua heidän käyttävän niitä julkisilla paikoilla. Olkoot ne heille muisto ja osa leikkejä kotona, ei jokin pakollinen tai epämukava.
Ulkopuolisen silmin kaikki siis näyttää olevan hyvin. Verhojen ja ovien taakse kätkeytyy paljon ja kaikenlaista, niin täällä kuin sielläkin. On hyvää ja on pahaa. Olen täysin varma, että on alistettuja naisia, jotka harvoin pääsevät lähtemään kotoaan. Suomessakin raportoidaan perheväkivaltatapauksista, joten onhan niitä oltava täälläkin. Valtaa ja kunnioitusta voi käyttää väärin ja usein käytetäänkin. Yleistykset ja ennakkoluulot kuitenkin usein estävät näkemästä sitä, mitä todella kaiken takana on - niin mustaa kuin valkoistakin.

torstai 8. lokakuuta 2015

Suomalaisia korvapuusteja

...leipojia myös Intiasta, Indonesiasta ja Nigeriasta :)

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Perinneruokaa

Jo tekstiä aloittaessani tiedän, että tämä on jo neljäs ruokaa koskeva kirjoitus tässä blogissa. Toivottavasti en toista itseäni, mutta ruualla on suuri merkitys osana kulttuuria ja sen kokemista. Yllättäen, tässäkin kirjoituksessa mainitaan kana ja riisi :) Paikka, josta nyt kirjoitan, on sen sijaan poikkeuksellinen.
Miehelläni on työpaikalla vieraita Suomesta, ja hän on pyytänyt paikallisilta kollegoiltaan vinkkejä hyvästä paikallisesta ruokapaikasta. Saammekin erään hyvän paikan osoitteen, sekä kuvan paikasta ulkopuolelta. Ravintolan nimeä emme tiedä (vieläkään); ulkopuolella rakennuksessa on ainoastaan arabiankielistä kirjoitusta. Ulkoapäin ei kieltä osaamattomalle mikään kerro, että kyseessä on ravintola. Lisäksi paikka sijaitsee rauhallisella kadulla jonkin matkan päässä kauppakeskuksista ja ravintolakeskittymistä. Paikka, johon emme olisi koskaan osuneet sattumalta.
Ravintola on suosittu, ja erityisesti paikallisten suosiossa. Meidät viedään vanhaa maalaiskylää muistuttavan sisäpihan kautta sisään aulan penkeille odottamaan vuoroamme. Ravintola on kahdessa kerroksessa, ja sen seinät ja katto on koristeltu värikkäillä ornamenttikuvioilla ja perinteisillä esineillä. Tämä värikylläisyys ei ole harmonista eikä hillittyä, vaan elävää ja hehkuvaa.


Hetken kuluttua meidät ohjataan yhteen huoneeseen, joka on varattu vain meidän seurueellemme. Jalkineet jätetään huoneen ulkopuolelle. Sisällä huoneessa sama värimaailma jatkuu edelleen, katto on koristeltu vanhoilla puuparruilla. Pöytä on.... Siis täällä ei ole pöytää. Täällä on lattialla kirjavia mattoja, sekä monenlaisia tyynyjä. Istuudumme siis lattialle ja teemme olomme mukavaksi. Ruokalista on onneksi myös englanniksi. Useiden perinneruokien nimet eivät kuitenkaan sano meille mitään, joten Google on ahkerassa käytössä kun selvitämme mitä söisimme.
Ruoka tuodaan pienissä kärryissä. Tarjoilija levittää lattialle kaksi ohutta muovia, joiden päälle annokset nostellaan. Omia lautasia ei ole kenellekään. Lusikat meille sentään tuodaan, vaikka nekin lienevät vain säälistä ulkomaalaisia kohtaan. Yksi valtava vati sisältää maustettua riisiä, toinen leipiä, ranskalaisia perunoita ja grillattua lihaa; kanaa, vartaita, lammasta, nautaa. Alkupalalajitelmassa on kahdenlaista salaattia sekä hummusta (kikherneestä valmistettua tahnaa) ja kahta muuta leivän kanssa nautittavaa tahnaa. Lisäksi leipäsiä on kaksi pussillista. Juomana on Saudi Cocktail (myös tunnetaan nimillä Saudi Champagne tai Saudi Cooler); vissyä, omenamehua ja kauden hedelmälohkoja.


Ruoka on maukasta ja ehdottoman tuoretta; yksinkertaista ja herkullista. Tuntuu vieraalta kurkotella käsin pöydästä suupaloja itselleen, ja löytää miellyttävää asentoa lattialla, mutta selvästi kaikki nauttivat ruokailusta, jopa lapsille kaikki maistuu. Vaikka syömme kaikki niin paljon kuin jaksamme, ruokaa jää yli, ja siitä syödään meillä kotona vielä kolme seuraavaa päivää.
Kiireetön hetki, paluu historiaan; telttaan hiekkadyynien keskelle.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Ihmisiä nämäkin

Kun ensimmäisen kerran tulin Saudi-Arabiaan, jännitin tullissa näkyisikö huivin alta yksikään hius, ja asettelin sitä paremmin lakkaamatta. En katsonut miehiä kasvoihin, ja naisiakin vain nopeasti vilkaisten. Pelkäsin käytökselläni poikkeavani joukosta, tai tekeväni jotakin väärin. Pelkäsin että voisin saada vääränlaisesta käytöksestä rangaistuksen.
Nyttemmin olen huomannut, että normaalia se käytös on täälläkin. Vaikka toisilleen tuntemattomat naiset ja miehet eivät ole kuin välttämättömissä tilanteissa keskenään tekemisissä, se ei silti tarkoita ettenkö voisi kiittää ja hymyillä palvelutilanteessa. Siitä hyvästä ketään ei ruoskita tai pidätetä. Hymy on ilmainen täälläkin, ja sen merkitys ymmärretään ympäri maailman.
Tavattuani useita länsimaisia naisia, olen havainnut että vain harva heistä käyttää huivia tai muuta päähinettä. Itsekin kannan huivia vain laukussa mukana, varmuuden vuoksi, mutta päähän en ole sitä enää muutamaan viikkoon laittanut. Ja hengissä olen yhä.
Tavat täällä ovat kuulemma muutamien viime vuosien aikana runsaasti muuttuneet. Länsimaisuus ja vapaammat käytöstavat ovat tulleet, ehkä jäädäkseen. Paikalliset naiset elävät kuitenkin satojen vuosien takaisen perinteen mukaan, enkä usko että he kovin nopeasti luopuvat hijabeista, abayoista ja nikabeista. Siis ihan riippumatta siitä, mitä miehet ja lait sanovat. Perinne ja tottumus ovat voimakkaita ja vaikeammin riisuttavia kuin huivi.
Eräässä kauppakeskuksessa astuin ostoskärryineni samaan hissiin kahden paikallisen nuoren naisen kanssa, joilla myös oli ostoskärryt. Kuten perinteistä, naiset käyttivät mustan kaavun ja huivin lisäksi nikabia, joten heistä näkyivät vain silmät. Pieni hissi oli tupaten täynnä ja puristauduimme seiniä vasten miten parhaiten pystyimme, toisiltamme anteeksi pyydellen. Toinen saudinaisista painoi hissin nappulaa. Hetki odottelua ja hissin ovet aukeavat. Alamme purkautua hissistä, naiset ensin ja minä heidän jälkeensä. Pääsemme kaikki ulos hissistä ja lähdemme kävelemään käytävää pitkin. Ensin pysähdyn minä, sitten naiset. Alamme kaikki nauraa. Olemme yhä samassa kerroksessa josta lähdimme; jostakin syystä hissi ei ole mennyt alas. Kikatellen pakkaudumme samaan hissiin samaan asetelmaan uudelleen, ja toinen naisista painaa nappia. Tällä kertaa pääsemme alakertaan, mutta naurulle ei tahdo tulla loppua. Pitkään vielä kun nauru ja kikattelu on loppunut, jää lämmin ja hyvä mieli siitä, että voi jakaa jotakin tuntemattoman kanssa. Vaikka sen pienenkin hetken.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kotimaanmatkailua - Riyadhissa

Pitkän viikonlopun kunniaksi lähdemme koko perhe Riyadhiin, Saudi-Arabian pääkaupunkiin. Riyadh sijaitsee aavikon ympäröimänä, maan keskiosassa. Mieheni on työnsä puolesta tutustunut siellä asuvaan suomalaisperheeseen, jonka luo olemme nyt menossa kyläilemään. Perhe on asunut hieman alta vuoden Saudi-Arabiassa, ja heillä on 11- ja 9-vuotiaat poika ja tyttö.
Ajomatka kestää lähes neljä tuntia, josta suurin osa autiomaan poikki. Kolmikaistainen moottoritie kulkee dyynien ja kalkkikivitasankojen keskellä, silloin tällöin kitukasvuisia pieniä pensaita tai puita näkyy tien varsilla. Kamelilaumoja "laiduntaa" hiekan keskellä, ja niistä riittää lapsille ihmeteltävää ja katsottavaa, niitä kun ei tähän mennessä ole juuri näkynyt. Hiekan väri vaihtelee lähes valkoisesta voimakkaan terrakotan punaiseen, dyynit nousevat ja laskevat. Hiekka elää koko ajan; siitä kertoo teitä reunustavien aitojen hidas paikoittainen peittyminen hiekkaan, sekä satunnaiset osittain hiekkaan hautautuneet autonromut tien varsilla. Huoltoasemia matkan varrella on vain muutama, joten varaamme poikkeuksellisen monta vesipulloa matkalle mukaan; täällä ajatuskin auton hajoamisesta tien varteen nostattaa kylmät väreet. Liikennettä sentään on, mutta kuten aina Saudi-Arabiassa, se ei välttämättä ole hyvä asia; joukkoon mahtuu monenmoista kuskia ja kaasujalkaa.



Riyadhin kaupunki on juhlapyhien vuoksi rauhallinen, ei ruuhkia. Yleisilmeeltään kaupunki tuo mieleeni Bahrainin; siistimpää ja jonkin verran avarampaa kuin Dammamissa, runsaasti pilvenpiirtäjiä ja mitä erikoisimpia arkkitehtonisia ratkaisuja, joista äkkiseltään ajattelisi, että "tuo talo ei ainakaan pysy pystyssä".



Tuttavaperhe asuu sievässä ja hyvinhoidetussa compoundissa, jossa on melko vähän asukkaita, pääasiassa pohjoismaalaisia. Saamme vuokralle vierashuvilan compoundin alueelta, ja ensimmäisen päivän vietämme uusien ystävien kanssa altaalla, ja illalla heidän kotonaan grillaillen; nauttien hyvästä ruuasta, juomasta ja seurasta. Onpa tarjolla talon emännän tekemää kotiviiniäkin; harvinaista näillä leveysasteilla... Lapset ystävystyvät, ja on ihana seurata miten tytöt nauttivat saadessaan puhua suomea ja leikkiä omalla kielellään. Kieltämättä, hyvältähän se tuntuu kun taustat ja lähtökohdat ovat niin samanlaiset, että puhuttavaa löytyy vaikka kuinka :)
Lämpötila Riyadhissa on suunnilleen sama kuin Dammamissa, mutta ilma on huomattavasti kuivempaa, ja pystymme viettämään päivän ja illan ulkosalla, mikä ei tähän asti ole ollut mahdollista kotonamme. On virkistävää syödä illalla ulkona ja nauttia päivällä ajasta uima-altaalla ilman että ilman kosteus kastelee vaatteet läpi muutamassa minuutissa.
Seuraavana aamuna lähdemme yhdessä ajamaan Riyadhin ulkopuolelle aavikolle. Kohteenamme on Edge of the World (Maailman reuna) -niminen luonnonnähtävyys, joka sijaitsee luonnonpuistossa satakunta kilometriä Riyadhin ulkopuolella. Maisemat ovat kuivia ja karuja. Matkalla ajamme pienen paikallisen kylän halki, jossa eivät öljy ja kulta kimalla, ja elämä näyttää rauhalliselta ja mitä luultavimmin samalta kuin näytti satakunta vuotta sitten. Mitähän täällä maksaa shawarma?
Luonnonpuiston alue on suljettu ja auki vain yhtenä päivänä viikossa, joten emme pääse perille. Asetumme puun alle varjoon viltille syömään eväitä, katselemme lähistöllä laiduntavia kameleita paimenineen, ja mietimme mitä teemme seuraavaksi. Evästauon jälkeen käymme läheisellä harjanteella etsimässä fossiloituneita simpukoita ja hainhampaita, huonolla menestyksellä. Ystävät kertovat kuitenkin, että niitä aavikon harjanteilta usein löytyy. Sitten jatkamme matkaa toiseen paikkaan aavikolla. Täällä dyynit hehkuvat punaisina luoden vahvan kontrastin siniseen taivaaseen. Tien varteen on pystytetty pieniä telttakatoksia, joiden edustalla on rivikaupalla mönkijöitä! Vuokraamme kaksi mönkijää, ja ajamme ne ja autot hieman kauemmas dyyneille, joiden pehmeässä hiekassa on jo kymmeniä ajajia. Hiekka pöllyää ja vauhti on hurjaa, kun paikalliset nauttivat ja surfaavat dyyniltä toiselle ja takaisin alas. Lapset hihkuvat riemusta päästessään ajelulle isänsä kanssa. Hiekan paljous aiheuttaa huumaavan tunteen. Mieleeni tulee sarjakuvia ja elokuvia, joissa sankari joutuu autiomaahan ja lähtee vaeltamaan etsien vettä ja asutusta. Vasta kun sen kaiken hiekan keskellä itse todella seisoo, ymmärtää tehtävän toivottomuuden ja mahdottomuuden. Mihin täältä osaisi lähteä? Aurinko on armoton ja paahtaa.




Illalla compoundin altaalle on katettu pöydät ja vietetään joka kuista grilli-iltaa. Vieraita tulee myös toiselta compoundilta, on arvontaa ja tietokilpailua. Ihmiset nauravat ja jutustelevat, vaeltavat pöydästä toiseen. Yhteisöllisyys jopa kahden eri compoundin välillä näkyy; tätä ei meidän suuressa compoundissamme todellakaan ole tässä mittakaavassa tarjolla. Lapset vakoilevat toisiaan ja aikuisia, juoksevat ja nauravat ja juovat mehua kunnes väsähtävät. Ilta on lämmin ja miellyttävä.
Seuraavana päivänä vietämme vielä jonkin aikaa altaalla, kunnes meidän on aika lähteä kotiin. Ajomatka on pitkä, ja valoton ja ruuhkaisa tie ei houkuttele ajamaan pimeässä. Vierailusta jää lämmin ja virkistynyt olo; mukavaa yhteistä aikaa ystävien kanssa, uusia paikkoja, leppoisaa ja kiireetöntä olemista. Ulkona olemista. Luulenpa, että kun täältä joskus aikanaan kotiudun, ei Suomessa enää ole minulle huonoa säätä. Aina voi mennä ulos, ainakin hetkeksi,ja aina se virkistää. Sitä todella oppii arvostamaan niitä mahdollisuuksia, jotka joksikin aikaa menettää.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kansallispäivää

Saudi-Arabian kansallispäivää vietetään 23.9., tänä vuonna sattumalta samanaikaisesti Eid-Al-Adha -juhlan kanssa. Tätä päivää on vietetty vuodesta 1932 asti, jolloin Saudi-Arabia julistautui kuningaskunnaksi.
Ilotulitukset räiskyvät ja myöhään iltaisin meno kaduilla on riehakasta. Vihreät liput nousevat salkoon, julkisten rakennusten yövalaistus on vihreä, ja kaupat myyvät kaikkea aiheeseen liittyvää paperihatusta juhlamekkoon. Myös paikalliset hampurilaisravintolat kunnostautuvat vihreissä merkeissä...




sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Uhreja ja kuunkiertoa

Saudi-Arabiassa juhlitaan jälleen. Koulut ovat kiinni miltei kaksi viikkoa, valtion virastot viikon, ja onpa tavallisilla työntekijöilläkin kaksi vapaapäivää. Kesäkuisen ramadanin ja sitä seuranneen Eid-al-Fitr -juhlan jälkeen nyt on vuorossa Eid-al-Adha. Tätä juhlaa vietetään Raamatustakin tutun Abrahamin muistona; sen, joka suostui uhraamaan ainoan poikansa Jumalalle, ja siten saavutti Kaikkivaltiaan suosion. Niinpä, nyt ei paastota. Hyvä ruoka, perheiden kokoontuminen yhteen, uusien vaatteiden käyttö, almujen antaminen köyhille sekä joissakin tapauksissa vuohen tai lampaan uhraaminen, leimaavat tätä juhla-aikaa. Maailmanlaajuisesti tämän juhlan aikana myös suoritetaan pyhiinvaelluksia. Mekka ruuhkautuu ja myös lentoyhtiöt juhlivat. Tätä pyhiinvaellusta kutsutaan nimellä Hajj, joka viittaa ajankohtaan, Dhul Hijja -kuukauteen.
Muslimien kalenteri on kuukalenteri, mikä tarkoittaa sitä, että päivät määräytyvät kuunkierron mukaan. Kuukalenterin vuosi on kymmenkunta päivää lyhyempi kuin länsimaisen kalenterin vuosi. Kuukalenterissa juhlapäivätkin määräytyvät tarkalleen vain noin kymmenisen päivää ennen itse tapahtumaa. Islamilainen kalenteri alkaa kristittyjen kalenterivuodesta 622, jolloin profeetta Muhammed muutti Mekasta Medinaan; näin ollen nyt eletään vuotta 1437. Vuosi vaihtuu loppuvuodesta, syksyllä. Kaikissa virallisissa asiakirjoissa, kuten esimerkiksi iqama-kortissa, lukee voimassaoloaika sekä islamilaisen että länsimaisen kalenterin mukaan. Samoin vuorokausi alkaa islamilaisen käsityksen mukaan auringonlaskusta, ja päättyy auringonnousuun.
Sana Eid juhlien yhteydessä tarkoittaa toistuvaa yhteenkokoontumisen päivää. Minäkin puolestani huomenna kokoonnun jo tutuksi tulleen äitiryhmän kanssa; olen luvannut opettaa heidät leipomaan suomalaisia korvapuusteja! Lampaiden ja vuohien uhraaminen jääköön muille.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Kanaa ja riisiä

Iltapäivä lasten kanssa kotona. Ulkona kuuma, sisällä tylsää. Tytöt haluavat lähteä käymään koulukavereidensa luona. Perhe asuu viereisellä kadulla, ja olemme ohimennen tavanneet koulubussilla. En tiedä heistä muuta kuin että he ovat tummaihoisia, ja perheessä on kaksi lasta, suunnilleen meidän tyttöjen ikäiset poika ja tyttö. Ovikelloa soittamaan. Perheen äiti avaa oven, ja toivottaa meidät tervetulleiksi sisään. Äänekkäästä naurusta, kovaäänisestä puheesta ja vahvasta aksentista ei tahdo tulla loppua. Saan selville että perhe on Nigeriasta, nimistä en saa selvää yhdestäkään.
Hetken istuminen olohuoneessa, rupattelua. Sitten perheen äiti ponkaisee pystyyn ja ilmoittaa, että olemme myöhässä. Hänet, ja sen myötä luonnollisesti myös meidät, on kutsuttu erään intialaisen perheen kotiin lähistölle. Perheen äiti on luvannut tehdä perinteistä intialaista ruokaa, chicken biriyania, joka valmistetaan kanasta ja basmatiriisistä. Hatut päähän ja kengät jalkaan, ja jatkamme vielä pari katua eteenpäin toiseen taloon. Täällä asuu intialainen perhe, joilla on kaksi hieman minun lapsiani vanhempaa poikaa. Lisäksi paikalla on yksi rouva Algeriasta.
Keittokirja on kaivettu esiin. Jokaiselle meistä jaetaan paperi ja kynä, ja alamme intialaisen rouvan opastuksella kirjoittaa reseptiä ylös. Siinä sivussa tehdään myös läksiäiskakkua jollekulle toiselle, lapset leikkivät kiljuen ja säntäillen. Lopulta pöytään katetaan kaikille lautaset, ja jokainen saa oman ruoka-annoksensa. Mitä ruuasta jää jäljelle, jaetaan paikallaolijoiden kesken, niin että jokainen saa mukaan viemisiä kotiin. Sovimme seuraavasta tapaamisesta.
Kotiin päästyämme lapset ovat ihmeissään ja kyselevät miksi me menimme tuntemattomien kotiin tuosta noin vain. Voin hyvin kuvitella millaisen hämmennyksen, nolostuksen ja järjestelyn vastaava tilanne olisi suomalaisessa perheessä aiheuttanut. Täällä tapahtuma oli luonteva, asiat etenivät omassa järjestyksessään ja omalla ajallaan, eikä kukaan hermoillut turhia. Missä on tilaa kahdelle, siellä on tilaa useammalle.
Seuraava tapaamisemme on äitien aamiainen. Jokainen tekee ruokaa omasta maastaan, nyyttikestit. Minä leivon kauraomenapaistoksen. Viimeksi tapaamieni naisten lisäksi paikalla on vielä yksi intialainen rouva pienten kaksostyttöjensä kanssa, hänen lastenhoitajansa, sekä eräs intialainen rouva, joka vain sattuu saapumaan paikalle, ja joka siitä huolimatta istutetaan välittömästi pöytään muiden joukkoon. Jokainen on pannut parastaan. Tulista banaanilla höystettyä riisiä Nigeriasta. Kreemi-hedelmäkakku Algeriasta. Intialainen kikhernehöystö. Kanankoipia. Toasteja. Köyhiä ritareita muistuttavia kanelisia leivonnaisia sulatetulla sokerilla. Niin ja sitä kauraomenapaistosta. Tunnelma on välitön ja rento, vaikka pöydässä on eri maiden, uskontojen ja kielten edustajia. Niin siinä keskustellaan ruuanlaitot, lasten kasvatukset ja ehkäisymenetelmät. Maailma tuntuu pienen hetken yksinkertaiselta ja kodikkaalta.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Muodollisuutta ja byrokratiaa

Monet turistikohteet mainostavat miten helppoa ja miellyttävää niihin on tulla. Saudi-Arabia ei mainosta sitä, syystä. Tällä hetkellä Saudi-Arabiaan ei esimerkiksi lainkaan myönnetä turistiviisumeita, mikä tarkoittaa sitä, että maahan tulon perusteena voi ainoastaan olla työasia, tai läheisen perheenjäsenen luona vierailu (tähänkin vaaditaan maistraatin todistus, jossa sukulaisuus ilmenee). Näin ollen, meidänkään saapumisemme Saudi-Arabiaan ei ole ollut erityisen joustavaa tai yksinkertaista.
Kun minä ja lapset tulimme ensimmäisen kerran toukokuussa, meillä oli vierailuviisumi, jonka saa enintään kolmeksi kuukaudeksi, joskin aikaa voi tarvittaessa pidentää. Vierailuviisumia varten maassa on oltava lähiomainen, jolla on jo iqama, eli Saudi-Arabian henkilökortti.  Elokuun saapumista varten meidän oli tarkoitus hakea pysyväisviisumia (joka sekin voimassa kolme kuukautta, jonka aikana viisuminhaltijan tulee hakea iqama), mutta emme sitä erinäisten muodollisuuksien vuoksi silloin saaneet. Tulimme uudelleen maahan uudella vierailuviisumilla, ja elokuun lopulla saimme lopulta kokoon kaikki dokumentit pysyväisviisumia varten. Maistraatin todistuksen lisäksi tarvitaan mm. passikopiot sekä hakijalta että ns. kutsuvalta omaiselta, paikallinen viisumikutsu, terveysselvitys, sekä verikokeiden tulokset (kuppa, B-hepatiitti, Hiv). Kieltämättä äidin nauru oli vähissä kun itkevältä ja kirkuvalta nelivuotiaalta otettiin kolmatta putkilollista verta, jotta voidaan varmistaa, ettei hänellä vain sattuisi olemaan kuppaa.
Nyt, kaikki dokumentit siis koossa. Jos asiat olisivat menneet niin kuin me pienissä päissämme ne olimme ajatelleet, olisimme käyttäneet passit Suomessa Saudi-Arabian suurlähetystössä seuraavalla Suomen matkallamme jouluna. Niinhän se nyt ei tietenkään mennyt. Ennen kuin huomasimmekaan, olimme minä ja lapset lentokoneessa matkalla kohti Suomea ja viikon pikavisiittiä. Tänä aikana meidän oli tarkoitus saada viisumit suurlähetystöstä, ja toisaalta lyhyesti lomailla tavaten sukulaisia ja ystäviä. Kivasti alkaneet rutiinitkin katkesivat, kun lapset ehtivät kokonaista neljä päivää olla koulussa ennen matkaamme (puhumattakaan siitä, että palattuamme lapsilla on koulua kaksi päivää, jonka jälkeen alkaa lähes kahden viikon kansallinen loma, ja vapaa koulusta).
Suomi oli syksyisen kirpakka ja viileä, etenkin öisin, vaikka monena päivänä lämpötila kohosi jopa korkeammalle kuin monina viime kesän päivinä. Putoavia lehtiä, viimeistä kertaa leikatun nurmikon tuoksua, puolukoita. Aurinkoa ja sinistä taivasta, revontulia. Ulkoilusta on niin helppoa nauttia jopa muutaman pääsääntöisesti sisällä vietetyn viikon jälkeen; siihen ei sää olisi voinut parempi olla. Pieni akkujen lataus, matkalaukullinen ruisleipää mukana, ja lentokentälle taas.
Nyt olemme taas palanneet Dammamiin. Päivälämpötila on muutaman asteen laskenut, vaikka ilman kosteus vielä huikealta tuntuukin. Rutiineita palautellaan. Seuraavaksi käymme vielä erityisessä terveystarkastuksessa iqamaa varten, ja sitten toivottavasti pian kädessämme on tuo pieni valkea kortti, jossa lentokentällä aamuneljältä otettu kuva, ja josta arabiaa osaamaton henkilö ymmärtää vain kortin numeron. Niin paljon vaivaa pienen esineen takia.

torstai 3. syyskuuta 2015

Koulun alkua

Tytöt ovat nyt neljättä päivää koulussa, ja minä olen neljättä päivää yksin kotona, hiljaisuudessa ja omassa ajassa. Luulen, että muutos tuli tarpeeseen meille kaikille, vaikka tytöt vielä hieman valittavatkin että koulupäivät ovat liian pitkiä, tai että eivät vielä ole tutustuneet. Se varmasti tulee ajallaan, vaikka pienelle ihmiselle onkin sitä kärsivällisyyttä niin vaikea opettaa.
Kuten aiemmin kerroin, koulu aloitetaan täällä kolmivuotiaana. Ensimmäiset kolme vuotta ovat päiväkotiluokkia, jonka jälkeen alkavat viralliset koululuokat.Tytöt ovat siis englanninkielisessä yksityiskoulussa, kuten pääsääntöisesti kaikki täällä asuvien ulkomaalaisten lapset.
Koulupäivät alkavat aikaisin; bussi hakee tytöt klo 6.20 kotikadultamme, ja vie kouluun. Normaalisti koulupäivä päättyy klo 12.20, mutta tämän ensimmäisen tutustumisviikon ajan päivät ovat olleet hieman lyhempiä. Tällä viikolla tytöt ovat leikkineet, piirtäneet ja askarrelleet lähinnä, mutta ensi viikosta alkavat "oikeat" kouluaineet; englanti, matematiikka, tiedeaineet sekä 6-vuotiaalla myös arabian kieli. Lisäksi kummallakin on yhtenä päivänä viikossa liikuntaa, jolloin kouluun pukeudutaan urheiluasuun; muulloin käytössä on koulupuku ja mustat kengät. Kirjat lapset saavat koululta, mutta vanhemmat maksavat niistä.
Kouluruokailun sijaan lapsille pakataan mukaan omat eväät. Päivittäin on lounastunti, jolloin lapset voivat myös ostaa jotakin koulun kahviosta. En ainakaan vielä ole antanut tytöille siihen rahaa, sillä en ollenkaan luota että 4- ja 6-vuotias osaisivat (saati haluaisivat) ostaa mitään terveellistä välipalaa...
Eilen kotiin tuotiin ensimmäiset läksyt; pieniä ja helppoja puuhatehtäviä, joita yhdessä teimme. Lasten mukana kulkee päivittäin kouluun ja kotiin reissuvihkon tapainen "diary", jossa näkyvät lapsen perustiedot sekä terveystiedot, ja lisäksi se toimii opettajien ja vanhempien välisenä pääsääntöisenä viestintäkanavana. Sinne merkataan mm. läksyt. Sen lisäksi koulun nettisivustolla on oma portaali vanhemmille, jonne päivätään tärkeimmät uutiset, koetulokset, tiedotteet jne. ja jonka kautta opettajalle voi lähettää sähköpostia. Etenkin 6-vuotiaan opettaja on ahkera Whatsapp-käyttäjä, joten sitäkin kautta viestit kulkevat. Lasten kaulassa avainnauhassa on koko päivän oppilaskortti, jossa näkyvät lapsen tiedot sekä tarvittaessa vanhempien yhteystiedot. Näin pienimmätkään eivät pääse eksymään koulun käytävillä.
Ennen koulun alkua koululla pidettiin tutustumispäivä. Paikalle päästyämme sukelsimme valtavaan hälisevään viidakkoon opettajia, vanhempia, pienokaisia, Prinsessa Sofioita ja Tiikereitä. Etsimme lasten luokkahuoneet; kullakin luokka-asteella on useampi luokka, ja kullakin luokalla oma värinsä. 6-vuotiaan luokka on keltainen ja 4-vuotiaan sininen. Luokissa tapasimme opettajat, jotka ovat siis naispuolisia ja joita on kaksi ryhmää kohden; he kertoivat pääpiirteissään koulupäivän kulusta, antoivat yhteystietonsa sekä vastailivat mahdollisiin kysymyksiin. Luokassa on sekä tyttöjä että poikia, mutta ensi vuonna, kun 6-vuotias aloittaa ensimmäisellä virallisella koululuokalla, lapset jaetaan tyttö- ja poikaluokkiin.
Ensimmäinen viikko on sujunut hyvin. Tytöt näyttävät pieniltä nukeilta aamuisin mekoissaan ja pikkukengissään, reput selässä pomppien, ja katoavat bussin uumeniin iloisesti vilkuttaen. Onneksi yhtä iloisina myös aina tulevat takaisin!

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Ruokaostoksilla

Moni on kysynyt miten paikallinen ruoka erottuu suomalaisesta ruuasta, tai onko vaikeaa löytää kaupasta kaipaamiaan elintarvikkeita. Minulle yllättävintä ruokaostoksia tehdessä on ollut se, että elintarviketarjonnan puolesta Saudi-Arabia on lähempänä Espanjaa kuin Espanja Suomea. Yllättäen samat tuotteet ovat puuttuneet, ja hyvin vastaavia tuotteita on tilalla.
Perheemme ruokaostokset tehdään pääsääntöisesti suurissa supermarketeissa, vaikka toki täältäkin löytyy pieniä kulmakauppoja, leipomoita ja hedelmäpuoteja. Mm. vesimeloneita, valtavan suuria ja mehukkaita, olemme usein ostaneet tien varteen pysäköidyn auton lavalta. Ruuan hinta ei juuri poikkea Suomen hintatasosta, vaikka toki yksittäisissä tuotteissa hintaeroa on, mm. maitotuotteet ovat täällä kalliimpia ja vastaavasti hedelmät ja vihannekset halvempia. Hanavettä ei täällä voi juoda, ja usein ostamme pieniä vesipulloja, minkä lisäksi meillä on kotona vesiautomaatti, johon saa täyttökanistereita lähikaupastamme. Vesi ei kuitenkaan ole kallista, vaikka ehkä toisin ajattelisi.
Eniten Suomen ruokakaupasta kaipaa sitä vanhaa tuttua ruisleipää, vaikka sen puuttuminen olikin miltei itsestäänselvyys. Leipä on vaaleaa, ranskanleipää tai paahtoleipää, tai paikallista rieskaa muistuttavaa "lättyä". Maitotuotteissa valikoima on myös rajatumpi, vaikkakin maitorahkaa, piimää ja kermaviiliä löytyykin; niistä kunkin olemme löytäneet vahingossa kuvitellessamme ostavamme jotain täysin muuta maitotuotetta!
Sianlihaa ei luonnollisesti myydä, mutta jauheliha on tehty naudasta ja nakit kanasta. Kanaa sen kaikissa muodoissa myydään paljon. Lihamakaronilaatikot ja nakkikastikkeet on jo moneen kertaan tehty,vaikka tuotteiden mausteisuus onkin aiheuttanut nenän nyrpistelyjä ruokapöydässä. Myös tavallisetkin mausteet, kuten pippuri ja paprikajauhe, tuntuvat olevan voimakkaampia kuin suomalaiset serkkunsa, joten ihan täydellistä suomalaista kotiruokaa en ole vielä ottanut meidän uunistamme ulos! Harjoittelun paikka.
Hedelmät ja vihannekset, yrtit.... Niitä sitten vasta onkin. Jo ensimmäisillä kauppareissuilla huomasin, että tarjolla on vain yhtä lajiketta perunaa (sitä mautonta), mutta vaikkapa mangoja on seitsemää eri lajia. Tuore korianteri ja minttu komeilevat paikallisten ostoskoreissa. Hedelmät ovat maukkaita ja mehukkaita, ja niitä olemme paljon ostaneet.
Yleisesti ottaen, lähes kaikkea on tarjolla, ja ruokatarjonta on monipuolista ja tuoretta. Enemmän päänvaivaa aiheuttaakin sen kaiken löytyminen usein ruuhkaisista kaupoista, joissa niitä tuotteita vaan ei ole asetettu hyllyihin siihen loogiseen järjestykseen mihin pohjoismainen mieli on tottunut... Odotan jo sitä aikaa, jolloin käyn lähimarketissa ostoksilla rutiininomaisesti, tietäen täsmälleen minne mennä ja mistä mitäkin löytää. Se aika ei tunnu olevan ihan vielä.

maanantai 31. elokuuta 2015

Tutustumiskäynti sairaalaan

Olen käynyt Saudi-Arabiassa paikallisen terveydenhuollon asiakkaana, eikä minulla edelleenkään ole tietoa miten järjestelmä toimii. Tai ehkä hämmennystä aiheuttaa se, että tiedän järjestelmän, mutta pääsääntöisesti se ei kuitenkaan toimi kuten - ainakin suomalaisen näkökulmasta - pitäisi toimia.
Kerrotaanpa. Olin kärsinyt voimakkkaasta kurkkukivusta jo parisen viikkoa, joka ei parantunut lääkkeillä, vaan päinvastoin paheni ja lopulta nosti kuumeen. Perheellämme on mieheni työn kautta yksityinen terveysvakuutus, joka kattaa asioinnin tietyssä paikallisessa sairaalassa. Ymmärtääkseni samoin myös paikalliset asioivat yksityisten vakuutusten kautta, ja perheille nimetään oma nimikkolääkäri. Meitä oli neuvottu menemään sairaalaan ilman ajanvarausta, sitä ei kuulemma tarvittu.
Ensin marssimme vastaanottotiskille. Tiskin takana työskentelevä rouva ohjasi meidät ajanvaraustiskille, jossa toinen rouva ystävällisesti kertoi, että seuraava vapaa aika olisi vasta neljän päivän kuluttua. Ilmoitimme, ettemme voi odottaa neljää päivää, jonka jälkeen meidät ohjattiin takaisin vastaanottotiskille. Siellä todettiin, että tässä tapauksessa voimme kysyä suoraan osastolta, josko heillä olisi mahdollisuus ottaa vastaan ilman ajanvarausta. Rouva neuvoi meille tien silmä-, nenä- ja kurkkutautien osastolle. Hänen ohjeidensa mukaan päädyimme ortopediselle osastolle, jossa pahoiteltiin, että asialle ei heidän osastollaan voida mitään tehdä, ja opastivat oikean tien silmä-, nenä- ja kurkkutautien osastolle. Osastolla neuvottiin kysymään suoraan lääkäreiltä. Yksi sanoi, että hänellä ei ollut vapaita aikoja, ja ohjasti toisen puheille. Tällä lääkärillä olisi puolen tunnin päästä vapaa aika - hienoa! Seuraavaksi rekisteröimään aika järjestelmään. Osaston toimistolla tätä ei kuitenkaan voitu tehdä, sillä tietoni eivät olleet vielä sairaalan potilastietojärjestelmässä. Meidät lähetettiin takaisin vastaanottotiskille, josta olimme kierroksen aloittaneet, ja jossa lopulta tietoni kirjattiin järjestelmään ja meiltä veloitettiin vastaanottomaksu. Tämän jälkeen takaisin osastolle, jossa nyt lopulta vastaanottoaika voitiin rekisteröidä järjestelmään. Yllättäen, pääsin vastaanotolle ennen sovittua aikaa. Lääkärin määräämä antibioottikuuri sekä muut lääkkeet voi ostaa sairaalan tiloissa toimivasta apteekista, jossa ne maksoivat neljäsosan siitä, mitä etukäteen saamassamme laskussa luki.
Saamastamme palvelusta tai hoidon pätevyydestä ei mitään pahaa sanottavaa ole, mutta muuten kokemuksena mielenkiintoinen. En ole vielä päättänyt mistä pisteestä aloitan, jos ja kun seuraavan kerran meillä tulee asiaa lääkäriin.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Pieniä hetkiä

Ensimmäinen viikko jälleen Dammamissa on sujunut rauhallisesti. Lasten tunnelma on odottava; päivät ennen koulun alkua vähenevät, uusia vaatteita ja koulutarvikkeita on ostettu. Itsekin odotan jo paluuta jonkinlaiseen arkeen ja päivärytmiin, sekä muutamaan päivittäiseen tuntiin omaa aikaa.
Kuumuus Saudi-Arabiassa jatkuu ennallaan. Yön alin lämpötila lähentelee +30:a, ja päivisin lukemat nousevat yli +40:n. Paljon sisällä vietettyjä tunteja, odottaen illan rukouksen, Maghribin, hetkeä, jolloin aurinko laskee. Tällä hetkellä Maghrib on hieman iltakuuden jälkeen. Silloin ulkoilemme ja käymme altaalla, muutamana iltana myös pelaamassa tennistä.
Mielestäni Maghribin hetki on päivän kaunein. Kevyt tuuli nousee samanaikaisesti kun rukousten surumielinen musiikki alkaa kaikua compoundin takaisesta moskeijasta. Taivas on vanhan roosan värinen, ja laskevan auringon viimeinen punainen värjää puiden runkoja ja rakennusten seiniä. Hetkessä on jotakin taianomaista ja ikiaikaista.

tiistai 18. elokuuta 2015

Kuvia Bahrainista

Tullissa


Hotellin altaalla



Durrat Al Bahrainin tekosaaret



Auringonlasku Manamassa


Kokemuksia Bahrainista

Tällä kertaa emme lennä suoraan Saudi-Arabiaan, vaan Bahrainiin. Tarkoituksenamme on lomailla perheen kesken muutama päivä, ja siihen tarkoitukseen Bahrain soveltuu loistavasti. Pieni Bahrainin saari on yhdistetty muutaman kymmenen kilometriä pitkällä sillalla Saudi-Arabiaan, ja sillan puolivälissä on molempien maiden tulli- ja passintarkastuspisteet. Bahrain on saudiväestön keskuudessa erittäin suosittu lomanviettopaikka, ja niinpä tulliasemat täyttyvätkin viikonloppuisin autoista. Bahrainissa elämä on vapaampaa; pukeutumissäännökset eivät ole tiukkoja, ja alkoholia tarjoillaan ainakin suuremmissa hotelleissa.
Saari on viitisenkymmentä kilometriä pitkä, ja n. 15 km leveä. Asutus keskittyy pohjoisosaan. Pääkaupunki Manama ei juurikaan poikkea Saudi-Arabian kaupungeista, vaikka ehkä onkin hieman paremmin järjestäytynyt, ja ajokulttuuri on huomattavasti hallitumpaa. Täällä myös naiset saavat ajaa autoa. Kiertelemme saarta ristiin rastiin muutaman päivän aikana, ja käymme mm. katsomassa seutua, jonne alunperin olimme aikoneet asettua asumaan. Alue vaikuttaa viihtyisältä, vaikka siitä ehkä puuttuukin compoundin tarjoama yhteisöllisyys. Toisaalta, ei ole poissuljettua, että jonakin päivänä voisimme siellä vielä asuakin; mitä kaikkea elämä vielä tuo?
Hotellillamme on hulppea uima-allasalue, ja terassin reunalta alkaa meri. Viereisellä hotellilla on jopa omaa merenrantaa pieni kaistale. Pääsääntöisesti vietämme aikaa allasalueella, ja joka päivä käymme ajelemassa ja tutustumme ympäristöön. Yhtenä päivänä viemme lapset läheisen kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa(!) sijaitsevaan vesipuistoon. Käymme myös meren rannalla. Rannalla ei ole suotavaa olla bikineissä, emmekä ui.
Vaikka pukeutuminen Bahrainissa periaatteessa on vapaata, huomaan silti kaipaavani abayan antamaa suojaa. Saudiarabialaiset naiset pukeutuvat edelleen huiveihinsa, abayoihinsa ja nikabeihinsa, eikä heistä näy yhtään sen enempää kuin sillan toisessakaan päässä. Hotellissa ei meidän lisäksemme ole kuin kourallinen länsimaisia perheitä, joten silloin tällöin tunnen olevani lähes silmätikku kesämekossa ja hiukset näkyvillä. Altaallakin huomaan usein olevani ainoa nainen, joka käyttää bikineitä. Vaikka en ollut sitä Saudi-Arabiassa ajatellut, abaya antaa suojaa ja sulauttaa joukkoon. Toki se on hiostava ja usein epäkäytännöllinen, mutta sen alla on lopulta helppoa olla kuin ei olisikaan.
Yhtenä päivänä ajelemme saaren kaakkoisosaan, jonne on rakennettu useita kalan ja hevosenkengän muotoisia tekosaaria. Saaret on kansoitettu ylelllisillä huviloilla, joilla kullakin on oma merenranta ja laituri, jossa usein kelluu näyttävä huvijahti. Matka tekosaarille on muutaman kymmentä kilometriä Manaman keskustasta, ja matkan varrella ei juurikaan ole muuta kuin molemmin puolin tietä tasaista hiekka-aavikkoa, satunnaisia asuinalueita, sekä Yhdysvaltain lentotukikohta, joka on merkittävä tukija Bahrainille. Saaret on nostettu täysin tyhjästä, ja niiden ylellisyys ja yhteisöllisyys pistävät silmään. Täällä(kään) ei rahassa ole säästetty, ja kaikki huikeimmatkin yksityiskohdat on toteutettu.
Allas- ja rantaelämän sekä hyvän ruuan ja juoman lisäksi Bahrainissa ei kuitenkaan juurikaan ole nähtävyyksiä, ellei arkkitehtonisesti erityisen vaikuttavia pilvenpiirtäjiä oteta lukuun. Ydinkeskustassa tuntuu kuin arkkitehdit olisivat päättäneet kilpailla keskenään kuka voisi tehdä mielikuvituksekkaimman rakennuksen, joka kuitenkin pysyy pystyssä ja on asuttavissa. Täälläkään tapana ei ole liikkua jalan paikasta toiseen. Jokunen museo kyllä löytyy, mutta erityisesti Bahrain soveltuu allaslomailuun ja rentoutumiseen.
Kotimatkalle Saudeihin lähdemme hyvissä ajoin, sillä tulli saattaa ruuhkautua lauantai-iltaisin niin, että odotusaika voi olla useita tunteja. Kotimatkalla, jo Saudi-Arabian puolella, pysähdymme syömään kalaravintolaan Cornichen rantakadulle. Syödessämme katselemme kuinka delfiinit hyppivät meressä aivan ravintolan edessä.