torstai 28. tammikuuta 2016

Naapureita

Compound on päiväsaikaan hiljainen, kadut lähes tyhjät. Siis vaikka sää on mitä parhain; aurinkoinen, lauha, raikas mutta lämmin. Miehet ovat töissä. Lapset ovat koulussa. Ja naiset ovat kotona. Olen yllättynyt siitä, miten vähän compoundin naiset ulkosalla liikkuvat. Edes busseissa heitä ei usein näe; olenpa pariin otteeseen matkustanut bussilla yksinkin.
Kuten jo aiemmin totesin, compoundin asukkaista valtaosa on arabitaustaisia. He viihtyvät pitkälti kotona, ja seurustelevat eniten keskenään. Ystävällisyyttä ja tervehdyksiä ei unohdeta, mutta sen pidemmälle tutustumista harvoin viedään. Heidän elämänsä näyttää keskittyvän illan hetkiin. Lapset ovat isoissa ryhmissä ulkona pimeän tuloon asti, ja sen jälkeen kotien pihoissa katetaan pöydät, kahvipannut ja teekannut tuodaan esiin. Perheet kokoontuvat toistensa pihoihin rupattelemaan ja laittamaan ruokaa, usein polttamaan vesipiippua. Siihen aikaan kun suomalainen valmistautuu nukkumaanmenoon, täällä vasta elämä alkaa - myös arki-iltoina.
Tämän johdosta olemme tutustuneet samalla kadulla asuvaan pakistanilaisperheeseen; mieheni käveli heidän talonsa ohi illalla, kun he olivat sytyttäneet tulen pihallaan olevaan tulentekoastiaan. Mieheni tervehti, ja ennen kuin huomasikaan, hänet oli kutsuttu syömään ja istumaan iltaa. Perhe istuu tulen ääressä usein iltaisin, ja heidän oma kokkinsa tuo heille ruuat. Perheen pojat ovat samassa koulussa meidän tyttöjemme kanssa, joten siitäkin he ovat tulleet tutuiksi. He ovat toivottaneet meidän avoimesti tervetulleiksi milloin vain haluamme, ja ovat hyvin ystävällisiä ja innokkaita tutustumaan.
Oman compoundimme lisäksi samojen ulkomuurien sisäpuolella on kaksi muuta compoundia. Näiden palveluita voimme myös jossain määrin käyttää; itse olen käynyt joogassa ja bodypump-tunneilla. Myös niiden kautta olen tutustunut uusiin ihmisiin, ja uskon, että pienen alkukankeuden jälkeen täältäkin löytyy niitä hyviä ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa enemmänkin. Jos ei muuta, meidän pitänee ostaa vesipiippu, ja alkaa istumaan myöhäiseen iltoja ulkona :)

tiistai 26. tammikuuta 2016

Hiekkaleikkejä ja markkinoita

Viime viikonloppu oli kaunis. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, ei juurikaan tuulta. Lämpötila on Suomen hellelukemissa. Käymme kävelyllä ja keräilemässä simpukankuoria Cornichen rannoilta, ja iltapäivällä suuntaamme auton nokan kohti Half Moon Baytä, ja sen rantoja. Kävimme alueella jo toukokuussa, jolloin lapset kokeilivat uimista meressä. Silloin kuitenkin, kuumuuden takia, rannat olivat melkoisen tyhjiä ja tukalia.
Half Moon Bay lukuisine uimarantoineen sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä Dammamin keskustasta. Rannat ovat tasaisia hiekkarantoja, joille on rakennettu katoksia, joihin voi levittää piknik-korin sisällön ja tarvittaessa kantaa sohvan tai nojatuolin (ei mitenkään epätavallinen näky...). Joillakin rannoilla on myös ravintola-alueita ja makean veden juomapisteitä. Tähän aikaan vuodesta rannat ovat suosittuja; ne dammamilaiset, jotka eivät hakeudu Cornichen rantakadulle piknikille, ovat tulleet tänne.
Eivät sentään kaikki. Jotkut ovat menneet dyyneille, moottoritien toiselle puolelle. Ajaessamme pitkää rantaviivaa eteenpäin, alamme ihmetellä miksi dyyneillä on niin valtavasti autoja. Paikan päällähän se selviää. Korkeimpien dyynien alle on kerääntynyt riveihin parkkiin autoja, joiden omistajat istuvat odottavina niiden sisällä, katseet suunnattuina dyynien rinteille. Samoin, dyynien huipuilla on riveissä autoja, jotka tähyilevät alas rinteeseen. No mitä katsottavaa siellä sitten on? Ne reippaimmat ja rohkeimmat tietysti surffaavat dyynien upottavassa hiekassa - autoillaan! Pitkältä otetaan vauhtia, syöksytään jyrkkään ylämäkeen, ja yritetään päästä huipulle auton hiipumatta tai uppoamatta. Muutamat autot kulkevat sivusuunnassa dyynejä hiekkaa pöllyttäen, ja taistelevat tiensä huipulle - tai jäävät matkalle, ja niitä pian sitten ulkopuoliset tulevat avuksi kaivamaan esiin. Suomalaisittain tämä näytelmä on aika erikoinen, ja minulle tulee samanlainen olo kuin ehkä ulkomaalaiselle, kun he yrittävät ymmärtää, miksi ihmeessä joku haluaisi keskellä talvea uida jäätyneessä järvessä.


Mutta pakkohan sitä on kokeilla. Dyynien toisella puolella vuokrataan erikokoisia mönkijöitä, ja erityisesti meidän nelivuotias - yleensä arka ja varovainen - pikkuprinsessa innostuu. Vuokraamme yhden pienen lasten mönkijän ja yhden isomman, ja ajelemme jonkin aikaa jalkapallokentän kokoisella alueella, jossa on pieniä mäkiä ja kaarteita. Lapset innostuvat ja ovat jo muutaman kierroksen jälkeen kuin kotonaan mönkijän selässä. Kieltämättä, aika huikeaa menoa se on... :)



Paluumatkalla kotiin käymme rantamarkkinoilla. Markkinat muistuttavat lähes kaikissa suhteissa suomalaisia markkinoita; mitä moninaisimpia kojuja, joissa myydään vaatteita, syötävää, pannukahvia, taateleita, mattoja, astioita.... Kojut on valaistu pienillä lamppuköynnöksillä, joten lähestyvä pimeän tulo ei haittaa. Lapset ratsastavat kojujen väleissä poneilla tai kameleilla, valaistut hevoskiesit kuljettavat perheitä. Välillä ohi suhauttaa joku mönkijällä. Yksi huomattava ero näissä markkinoissa kuitenkin on; markkinakansa kulkee kojujen välissä autoilla. Ja heitä on paljon. Ruuhkassa seisotaan välillä pitkiäkin hetkiä, näkemättä muuta kuin autoja, ja lisää autoja. Rouvat laskeutuvat autojen kyydistä, käyvät ostoksilla läheisillä kojuilla, ja kävelevät jälleen takaisin kulkupelin kyytiin. Alueen kiertäminen vie meiltä lähemmäs tunnin, kunnes lopulta löydämme kolon, josta pääsemme pakenemaan rannalta. Paketin taateleita sentään ostimme mukaan, ja silloinkin ruuhka tööttäili väsymättä takanamme.



keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Lumesta hiekalle

Takaisin Dammamissa. Viikko sitten pakkaslukemat olivat lähellä -20 astetta, hiihdettiin, luisteltiin, pulkkailtiin ja tehtiin lumitöitä ja lumienkeleitä. Minä kävin avannossa, ja se tuntui yhtä huikealta kuin aina - sitä täällä kaipaan. Paleltiin villasukat jalassa. Nyt lämpötila päivisin on nelisenkymmentä astetta korkeampi, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta eikä minkäänlaisia sukkia tarvita.
Palasimme lauantaina Dammamiin, ja arki on taas lähtenyt käyntiin. Lapset ovat koulussa, minä kotona. Mies töissä. Oma auto pihalla on muisto vain, nyt liikutaan compoundin bussilla jos jonnekin liikkua täytyy. Toppatakki vaihtui kaapuun. Kieltämättä on ollut hieman vaikeaa asettua uudestaan elämään täällä, niin erilaista se koti-Suomeen verrattuna on. Mikään ei täällä ole lähtömme jälkeen muuttunut, mutta lähes kuukauden kestäneen loman jälkeen sopeutuminen ottaa taas aikaa.
Meidänhän ei siis pitänyt olla lomalla kuin kahden viikon ajan, mutta paluulentomme uudenvuodenpäivänä peruttiin, kun välilaskupaikassamme Istanbulissa oli niin paljon lunta. Silloin ei lunta vielä Suomessa ollut juuri nimeksikään, joten tilanne tuntui vähintään huvittavalta. Tosin sillä hetkellä ei yhtään huvittanut, kun puhelimessa jonotin neljättäkymmenettäviidettä minuuttia lentoyhtiön puhelinpalveluun. Joulukuusen olin jo ehtinyt purkaa koristeista, ja kiltisti se sitten odotti ilman koristeita loppiaiseen asti. Lapsilla oli viikon loma koulusta, joten meidän lopulta oli järkevämpää siirtää paluulentoa hieman pidemmällekin.
Ja onneksi siirsimme. Uudenvuoden jälkeen sitä kaivattua lunta alkoi lopultakin tulla, mutta sitä ennen tulivat pakkaset. Nopea ilman kylmeneminen, kirkkaat ja kuulaat päivät. Järvet, jotka jäätyivät peilisileiksi vain muutamassa päivässä. Näin ensimmäisen päivän, kun järvi alkoi jäätyä - ohuet riitelautat, jotka olivat yhdessä, mutta saumakohdistaan vielä hieman irti, ja lopulta jähmettyivät paikoilleen ja vahvistuivat. Edes lapsuuteni talvissa en ole niin montaa kertaa (tai ainakaan niin nautinnollisesti) luistellut järven jäällä, kuin nyt lomamme aikana. Täysin sileää pintaa, pienenpieni lumikerros sen päällä, eikä ketään missään. Tunne, että koko maailma on avoinna. Järven jäällä nuorimmainenkin oppi lopulta luistelemaan, ja innostui siitä niin, että unohti ne palelevat varpaatkin.





Kaiken kaikkiaan loma oli ihana. Paitsi, että tietysti on ihanaa nähdä ystäviä ja perhettä, saimme myös oikean joulun tonttuineen ja pukkeineen, talon täyteen rakkaita, hyvää ruokaa ja lahjoja lapsille. Ja tulihan se joulutunnelmakin sieltä, vaikka täällä Dammamissa en sitä löytänytkään. Sen lisäksi saimme olla kiireettömästi, nauttia kodista pohjantähden alla. On rikkautta, kun on kaksi kotia, joiden molempien parhaista puolista saa nauttia.
Ensimmäisenä päivänä Dammamissa kävimme Cornichen rantakadulla kävelemässä, katselemassa merta ja nuuhkimassa raikasta ulkoilmaa. Nurmialueilla oli piknik-koria ja kannettavaa grilliä, leikkipaikan keinut täynnä lapsia. Kalastajat lempipaikoillaan rantatöyräillä. Lapset juoksivat t-paidoissa, enää ei tarvitse etsiä villapukua ja toisia sormikkaita rukkasten alle. Siinä lämpimässä tuulessa abayaa ei edes muistanut. Kaikessa on nautittava siitä, mitä saa, ja mikä juuri sillä hetkellä on hyvää ja kaunista.