Ajomatka kestää lähes neljä tuntia, josta suurin osa autiomaan poikki. Kolmikaistainen moottoritie kulkee dyynien ja kalkkikivitasankojen keskellä, silloin tällöin kitukasvuisia pieniä pensaita tai puita näkyy tien varsilla. Kamelilaumoja "laiduntaa" hiekan keskellä, ja niistä riittää lapsille ihmeteltävää ja katsottavaa, niitä kun ei tähän mennessä ole juuri näkynyt. Hiekan väri vaihtelee lähes valkoisesta voimakkaan terrakotan punaiseen, dyynit nousevat ja laskevat. Hiekka elää koko ajan; siitä kertoo teitä reunustavien aitojen hidas paikoittainen peittyminen hiekkaan, sekä satunnaiset osittain hiekkaan hautautuneet autonromut tien varsilla. Huoltoasemia matkan varrella on vain muutama, joten varaamme poikkeuksellisen monta vesipulloa matkalle mukaan; täällä ajatuskin auton hajoamisesta tien varteen nostattaa kylmät väreet. Liikennettä sentään on, mutta kuten aina Saudi-Arabiassa, se ei välttämättä ole hyvä asia; joukkoon mahtuu monenmoista kuskia ja kaasujalkaa.
Riyadhin kaupunki on juhlapyhien vuoksi rauhallinen, ei ruuhkia. Yleisilmeeltään kaupunki tuo mieleeni Bahrainin; siistimpää ja jonkin verran avarampaa kuin Dammamissa, runsaasti pilvenpiirtäjiä ja mitä erikoisimpia arkkitehtonisia ratkaisuja, joista äkkiseltään ajattelisi, että "tuo talo ei ainakaan pysy pystyssä".
Tuttavaperhe asuu sievässä ja hyvinhoidetussa compoundissa, jossa on melko vähän asukkaita, pääasiassa pohjoismaalaisia. Saamme vuokralle vierashuvilan compoundin alueelta, ja ensimmäisen päivän vietämme uusien ystävien kanssa altaalla, ja illalla heidän kotonaan grillaillen; nauttien hyvästä ruuasta, juomasta ja seurasta. Onpa tarjolla talon emännän tekemää kotiviiniäkin; harvinaista näillä leveysasteilla... Lapset ystävystyvät, ja on ihana seurata miten tytöt nauttivat saadessaan puhua suomea ja leikkiä omalla kielellään. Kieltämättä, hyvältähän se tuntuu kun taustat ja lähtökohdat ovat niin samanlaiset, että puhuttavaa löytyy vaikka kuinka :)
Lämpötila Riyadhissa on suunnilleen sama kuin Dammamissa, mutta ilma on huomattavasti kuivempaa, ja pystymme viettämään päivän ja illan ulkosalla, mikä ei tähän asti ole ollut mahdollista kotonamme. On virkistävää syödä illalla ulkona ja nauttia päivällä ajasta uima-altaalla ilman että ilman kosteus kastelee vaatteet läpi muutamassa minuutissa.
Seuraavana aamuna lähdemme yhdessä ajamaan Riyadhin ulkopuolelle aavikolle. Kohteenamme on Edge of the World (Maailman reuna) -niminen luonnonnähtävyys, joka sijaitsee luonnonpuistossa satakunta kilometriä Riyadhin ulkopuolella. Maisemat ovat kuivia ja karuja. Matkalla ajamme pienen paikallisen kylän halki, jossa eivät öljy ja kulta kimalla, ja elämä näyttää rauhalliselta ja mitä luultavimmin samalta kuin näytti satakunta vuotta sitten. Mitähän täällä maksaa shawarma?
Luonnonpuiston alue on suljettu ja auki vain yhtenä päivänä viikossa, joten emme pääse perille. Asetumme puun alle varjoon viltille syömään eväitä, katselemme lähistöllä laiduntavia kameleita paimenineen, ja mietimme mitä teemme seuraavaksi. Evästauon jälkeen käymme läheisellä harjanteella etsimässä fossiloituneita simpukoita ja hainhampaita, huonolla menestyksellä. Ystävät kertovat kuitenkin, että niitä aavikon harjanteilta usein löytyy. Sitten jatkamme matkaa toiseen paikkaan aavikolla. Täällä dyynit hehkuvat punaisina luoden vahvan kontrastin siniseen taivaaseen. Tien varteen on pystytetty pieniä telttakatoksia, joiden edustalla on rivikaupalla mönkijöitä! Vuokraamme kaksi mönkijää, ja ajamme ne ja autot hieman kauemmas dyyneille, joiden pehmeässä hiekassa on jo kymmeniä ajajia. Hiekka pöllyää ja vauhti on hurjaa, kun paikalliset nauttivat ja surfaavat dyyniltä toiselle ja takaisin alas. Lapset hihkuvat riemusta päästessään ajelulle isänsä kanssa. Hiekan paljous aiheuttaa huumaavan tunteen. Mieleeni tulee sarjakuvia ja elokuvia, joissa sankari joutuu autiomaahan ja lähtee vaeltamaan etsien vettä ja asutusta. Vasta kun sen kaiken hiekan keskellä itse todella seisoo, ymmärtää tehtävän toivottomuuden ja mahdottomuuden. Mihin täältä osaisi lähteä? Aurinko on armoton ja paahtaa.
Illalla compoundin altaalle on katettu pöydät ja vietetään joka kuista grilli-iltaa. Vieraita tulee myös toiselta compoundilta, on arvontaa ja tietokilpailua. Ihmiset nauravat ja jutustelevat, vaeltavat pöydästä toiseen. Yhteisöllisyys jopa kahden eri compoundin välillä näkyy; tätä ei meidän suuressa compoundissamme todellakaan ole tässä mittakaavassa tarjolla. Lapset vakoilevat toisiaan ja aikuisia, juoksevat ja nauravat ja juovat mehua kunnes väsähtävät. Ilta on lämmin ja miellyttävä.
Seuraavana päivänä vietämme vielä jonkin aikaa altaalla, kunnes meidän on aika lähteä kotiin. Ajomatka on pitkä, ja valoton ja ruuhkaisa tie ei houkuttele ajamaan pimeässä. Vierailusta jää lämmin ja virkistynyt olo; mukavaa yhteistä aikaa ystävien kanssa, uusia paikkoja, leppoisaa ja kiireetöntä olemista. Ulkona olemista. Luulenpa, että kun täältä joskus aikanaan kotiudun, ei Suomessa enää ole minulle huonoa säätä. Aina voi mennä ulos, ainakin hetkeksi,ja aina se virkistää. Sitä todella oppii arvostamaan niitä mahdollisuuksia, jotka joksikin aikaa menettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti