keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kohti joulua ja kotia

Jouluradio soi taas, nyt jo tuntuu ihan miellyttävältä ja melkeinpä asiaan kuuluvalta :) Huomenna myöhään illalla meidän perhe lähtee kohti koti-Suomea joulun viettoon, ja palaamme vasta uudenvuoden jälkeen, joten blogiin tulee nyt parin viikon tauko. Sinä aikana saan toivottavasti mahdollisimman monen lukijan tavata henkilökohtaisesti, tai muuten olla yhteydessä!
Mieli on odottava ja hieman jännittynytkin, lapset ovat innoissaan lähdössä. Lahjat on jo hankittu, ja jääpä tänne muutama paketti odottamaankin - totta kai pukki poikkeaa myös Saudi-Arabiassa jättämässä lahjoja. Seuraavien viikkojen aikana edessä on yhdessäoloa suvun ja ystävien kanssa, hyvää ruokaa ja juotavaa, lasten leikkejä ja puuhia, ulkoilua, ja toivottavasti myös lunta! Olisihan se hienoa, jos lapset pääsisivät edes kerran tänäkin talvena luistelemaan ja hiihtämään, vaikka nyt kyllä näyttää vähän epävarmalta.
Eniten Suomeen lähtemisessä mietityttää mitkä asiat ovat muuttuneet. Lähtömme jälkeen elokuussa on maahanmuuttajien määrä kotiseudullamme lisääntynyt huikeasti, ja kotikaupunkiimme on perustettu useampi vastaanottokeskus. Niiden tapahtumista on runsaasti uutisoitu, ja some on täynnä toinen toistaan kiihkeämpiä mielipiteitä - sekä puolesta että vastaan. Ovatko ihmiset ja ilmapiiri ehtineet muutamassa kuukaudessa muuttua? Onko enemmän katkeruutta ja epäilystä,  tuntuuko joulu joululta? Toisaalta, olen myös somen kautta nähnyt useiden suomalaisperheiden kirjoituksia ja avunpyyntöjä; tulotaso on pieni, on taloudellisia ongelmia, eikä edes lapsille ole mahdollista rakentaa joulua. Millaista Suomessa on juuri nyt?
Itse en halua ottaa kantaa tässä maahanmuuttajakeskusteluun, vaikka uskon, että näkökulmani on erilainen kuin monella kantasuomalaisella; olen tutustunut täällä ihmisiin, joiden taustat ovat samankaltaisia kuin Suomeen tulleilla maahanmuuttajilla. En tahdo olla puolesta enkä vastaan, mutta tahtoisin olla avoin. Tahtoisin, että joulu voisi olla meillä kaikilla. Ei ehkä se kristittyjen perinteinen kuusipuu ja paketit, vaan se, mistä joulumielenä puhutaan. Hyvä olo ja turvallisuus. Lämpö ja läheisyys. Hyvät ajatukset. Kiireettömyys. Sitä minä kaikille tahtoisin.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kansainvälisyyskasvatusta

Lasten koululla vietettiin viime viikolla kansainvälistä viikkoa. Kukin luokka valitsi teemamaan (jota ainakin yksi luokan oppilaista edustaa), ja viikon aikana lasten luokissa vieraili eri maista olevia vanhempia, jotka kertoivat lasten kotimaista. Myös minut kutsuttiin kertomaan lapsille Suomesta.
Ensin ajattelin, että olisi helppoa pitää kymmenen minuutin esitelmä 4-6 vuotiaille kuulijoille, mutta jo esitystä valmistellessani totesin sen yllättävän haastavaksi. Kymmenen minuuttia on lopulta kovin lyhyt aika, mutta moni pieni ihminen jo senkin aikana saattaa pitkästyä. Mitä haluaisin esitellä kotimaastani, joka myös lapsia kiinnostaisi? Mitä kaikkea olisi pakko jättää pois? Lopulta esitys itsessään keskittyi Suomen luontoon, vuodenaikoihin, ja erityisesti talveen ja talven puuhiin. Saunakin siellä mainittiin, vaikka esitystä pitäessäni tajusin, että kaikki lapset eivät täysin edes tienneet mitä oli lumi, saunasta nyt varmasti puhumattakaan. Jäätyneet järvet ja lumiukot kuitenkin viehättivät pieniä kuulijoita, ja vertailu Disneyn Frozen -elokuvaan toimi tässä hyvin :) Esityksen lopussa tarjosin lapsille pienet palat suomalaista ruisleipää (sitä tarkoin varjeltua pakastimen viimeistä erää), ja se herätti monenlaista epäilystä, ihmetystä ja ilmettä.
Tuntui hyvältä tuoda esiin erilaista Suomea, unohtaa bruttokansantuotteet ja työttömyysprosentit, teknologiat ja ammattijakaumat. Kuulijoiden silmät olivat kirkkaat kun he istuivat lattialla audioluokassa ja kuuntelivat pääsääntöisesti hyvinkin tarkkaavasti miten lumienkeleitä tehdään. Suomesta oli helppoa loihtia heille talven ihmemaa, jonka taivaat tosiaan ovat siniset ja lumihanget valkoiset. Sellaisena Suomen aina täällä kaukana haluaakin muistaa.
Viikon viimeisenä päivänä lapset pukeutuivat luokkansa teemamaan mukaisiin vaatteisiin, ja mukaan lapsille piti laittaa kyseisen maan tyypillinen ruokalaji. Vanhemman tytön luokan teemana oli Pohjois-Amerikka, nuoremman puolestaan Malesia. Edellisenä iltana oli uuni (ja äiti..) kuumana, kun harjoiteltiin suklaamurukeksien sekä malesialaisten ananaskakkusten valmistusta. Hyviä niistä kuitenkin taisi tulla, ainakin kaikki tekivät kauppansa. Ja siinä sivussa tehtiin intiaanipäähinettä ja pahvista sotakirvestä, soviteltiin huivia mekkoon ja aseteltiin hiuskoristetta.


Parhaan kansainvälisyyskasvatuksen lapset saavat kuitenkin tässä ihan oikeassa elämässä. Iltapäivisin compoundin hieman isommat lapset kokoontuvat pallokentälle tai kaduille leikkimään, pyöräilemään ja pelaamaan. Parhaimmillaan porukassa on muutama kymmenen eri ikäistä, näköistä, väristä ja oloista kulkijaa. Käytetyt kielet ovat pääasiassa englanti, ja joskus arabia. Lasten parhaimmat leikkikaverit (ainakin toistaiseksi) ovat pakistanilaisia ja valkovenäläis-intialaisia. Se jos mikä kasvattaa, ja varmasti eri tavalla valmistaa lapsia monikansalliseen ja globaaliin tulevaisuuteen. En tiedä millainen maa Suomi on kun lapseni ovat täysi-ikäisiä, mutta varmasti he pystyvät vanhempiaan paremmin ymmärtämään eri kulttuureita, olemaan avoimempia ja ennakkoluulottomampia. Ja tuskin tulevat koskaan toivottamaan maahanmuuttajia tervetulleiksi pukeutumalla valkoiseen kaapuun ja suippohattuun.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Joulupuuhia

Joulua valmistellaan ja joulukuuta eletään myös täällä Saudi-Arabiassa. Aurinko helpottaa pilvettömältä taivaalta, liljat ja kiinanruusut kukkivat. Kaupoissa ei ole yhden yhtä joulukoristetta, ja voi sitä onnetonta, joka yrittää tuoda autonsa takakontissa tekokuusen Bahrainista. Jos se huomataan, on seurauksena vähintään takavarikointi. Kuitenkin, jos jouluiset ostokset peittää autossa naisten alusvaatteilla, voi välttyä niiden tutkimiselta. Siis kuulemma.
Meidän perheessä on käynnistetty sesonki nettiradion joululauluilla, omatekoisella adventtikalenterilla, ja tietysti piparien leipomisella. Sekin oli osoittautua haasteeksi, kun oikeanlaista siirappia ja mausteita ei tahtonut löytyä...




Itsenäisyyspäivän iltana meilläkin poltettiin kynttilöitä, ja nyt keittiön ikkunaa koristavat itse askarrellut silkkipaperikynttilät, taustalla viheriöivät puut... Joulukortteja emme tänä vuonna lähetä; edellinen Suomeen lähettämäni kirje kulki matkallaan hieman yli 2kk, ja edelleen odotamme synttärikorttia, jonka piti olla perillä lokakuun puoliväliin mennessä. Sanotaan vaikka että joulu yllätti meidät emmekä ehtineet lähettää kortteja riittävän ajoissa - tässä tapauksessa syyskuun alussa. Enää hieman yli viikko, ja matkustamme Suomeen perinteiseen joulun viettoon.





maanantai 7. joulukuuta 2015

Mustia kaapuja

Pientä arjen ironiaa tähän väliin... Ostimme koko perheelle Disney-aiheiset suklaamunat lähikaupasta. No tietysti, jokaisessa munassa oli sisällä yllätys, Disney-hahmo. Mikki Hiirtä ja Minni Hiirtä. Ja minun munassani.... kukas muukaan kuin Mustakaapu :D


torstai 3. joulukuuta 2015

Uudessa kotona

Viime viikonloppuna meidän perhe muutti. Nyt olemme toisessa compoundissa muutaman kilometrin päässä edellisestä. Pääsyinä muuttoon olivat kalliit vuokrat edellisessä asuinpaikassa, sekä compoundin suuri koko; paljon autoliikennettä ja ihmisiin tutustuminen vaikeampaa. Nyt meillä on 90 naapuria, neliöiltään suurempi talo ja suojaisampi piha. Talo on paikalliseen tapaan remontoitu vanhojen asukkaiden jäljiltä; olemme saaneet valita seinämaalien värit, ja uudet huonekalut on compoundin puolesta ostettu.





Ajattelin muuton olevan helppo nakki; tavarat vain matkalaukkuihin ja pusseihin, autoon ja matkaan. Se vain on yllättävää miten paljon kaikkea sitä kaapeista löytyy, ja mitä kaikkea sitä tarvitsee vielä viimeisenä päivänä. Helpottavaa suomalaiseen muuttoon verrattuna oli se, että vanhaa taloa ei tarvinnut siivota, eikä myöskään uutta. Sen kun pussia ja nyssäkkää sisään ja asettumaan taloksi.
Kissa muutti pahvilaatikossa auton takapenkillä. Sen verran siis täytyy todeta, että meillä on ehkä kuukauden päivät ollut kissa. Nuori uros, joka eräänä iltana lyöttäytyi seuraan compoundin kaupalla, kiehnäsi jaloissa ja seurasi kotiin. Tuli sisään ja asettui taloksi. Sen verran siistissä kunnossa kissa oli, että se on joltakulta joko kadonnut tai hylätty, ei mikään kulkukissa. Ja kehrääväinen ja täysin tottunut ihmisiin - myös niihin lasten hieman rajumpiin hellyydenosoituksiin. Nyt meillä siis on kissa; ei sitä enää olisi voinut hylätäkään. Se kotiutui nopeasti; kiersi muutaman kierroksen ja kävi nukkumaan. Itsellä ei ollut yhtä helppoa.


Nyt olemme viidettä päivää uudessa kodissa, ja tavarat ovat jo pääosin paikoillaan. Compoundin naiset alkavat vähitellen tulla tutuiksi; bussista, leikkikentältä, katujen varsilta. Kaikki ovat ystävällisiä ja tulevat juttelemaan. Eurooppalaisia tässä compoundissa on vähemmän; enemmistö on eri arabimaiden edustajia. Ja lapset. Niitä on paljon. Koska alueella on vain vähän liikennettä, liikkuvat lapset paljon vapaammin kuin vanhalla alueella. Meidänkin tytöt ovat jo pari kertaa käyneet kahdestaan kävelemässä lähiseudulla, ja alkaneet tutustua naapurustoon.
Compoundin oma bussi hakee tytöt aamuisin ovelta kouluun, ja iltapäivisin oma kuljettaja henkilöautolla hakee lapset. Itse olen vielä mennyt mukana iltapäivisin; olo sekä itsellä että lapsilla on turvallisempi niin. Tytöt jatkavat samassa koulussa, matka ei juurikaan ole pidentynyt.
Yhtä lailla täältä löytyy kuntosali, uima-allas ja leikkikenttä, tennis- ja koripallokentät. Alueella on oma pieni kauppa, ja jumppahuone, jossa järjestetään ainakin zumbaa ja aerobicia.
Saamani jumppaohjelman mukaan aamupäivisin on joogaa. Tiistaina menin kokeilemaan. Eipä ollut, vaan olikin zumbaa. Menin sitten siihen mukaan. Muut zumbaajat olivat minua vanhempia, arabirouvia. He saapuivat paikalle kaavuissaan, mutta ennen tunnin alkua riisuivat ne. Alla tavalliset jumppatrikoot ja -paidat. Ystävälliset tädit jututtivat minkä ehtivät ja tuntuivat olevan mielissään, että menin porukkaan mukaan. Moniko muu on zumbannut 60-vuotiaan jordaanirouvan kanssa?
Kaikin puolin olemme päässeet hyvin asettumaan, ja olemme tyytyväisiä. Vanhoja ystäviä menen varmasti vielä moneen kertaan tapaamaan toiselle compoundille. Ja uusia tulen saamaan täältä, se on varma.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Hymyjä

...jotka tulevat takaisin. Hymyjä, joihin vastataan hymyllä, vaikka sanoja ei ehkä löytyisikään. Kuusikymppiseltä jordaanirouvalta zumbatunnilla. Filippiiniläiseltä siivoojalta. Mustan hunnun takaa, silmiin asti.
Pieni ele, johon vastaaminen ei vaadi, mutta antaa. Jonka ymmärtää jokainen, sanoitta. Kansainvälinen ja maailmanlaajuinen. Ei vaadi selittelyjä. Parantaa niin antajansa kuin saajansakin päivän. Myös Saudi-Arabiassa hymyyn vastataan hymyllä.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Joulun odotusta

On joulukuun ensimmäinen päivä. Suomessa aamu on vielä pimeä; täällä aurinko on jo tunti sitten noussut ja päivästä näyttäisi tulevan aurinkoinen ja pilvetön; maksimilämpötilaksi ennustettu +26.  Muistan jo lapsuudestani joulukuun ensimmäisen päivän jännityksen; seinälle kiinnitetystä joulukalenterista sai lopultakin avata ensimmäisen luukun. Sen myötä jouluaatto ja ne kovin odotetut lahjat lähenivät.
Aikuisiän muistot joulukuun alkupuolesta ovat kiireen täyttämiä. Töissä on hulinaa vuoden loppua kohden, on järjesteltävää, ostettavaa, mentävää ja tehtävää. Joulun - sekä oman että lasten - valmistelu täyttää päivät, ja jännittynyt odotus vaihtuu aikatauluihin ja suorittamiseen. Joulukalenteri minulla on sentään joka vuosi ollut, siitä olen pitänyt kiinni.
Saudi-Arabiassa ei vietetä joulua. Jeesus tunnustetaan kyllä yhtenä profeetoista, mutta hänen syntymäjuhlansa ei täällä ole mitenkään erityinen. Joulupukki ei myöskään kuulu paikallisiin perinteisiin. Jouluaatto ja joulupäivä ovat tavallisia arkipäiviä. Kaupoista ei löydy joulukoristeita. Täällä joulukuu ja joulunodotus jäävät huomiotta, jopa siinä määrin, että joulu hiipii suomalaisen juhlijan kimppuun yllättäen. Pesunkestävälle suomalaiselle jouluihmiselle tilanne on uusi, likimain pelottava.
Joulupukille kirjoitimme jo parisen viikkoa sitten. Eilen illalla myöhään tein vielä tytöille adventtikalentereita; punaisia pussukoita, joihin joka yö käy tonttu tuomassa jotakin pientä. Lasten kanssa pohdittiin, löytävätkö tontut tiensä tänne Saudi-Arabiaan asti, miltä ne näyttävät ja miten ne kulkevat. Nuorempi oli vakuuttunut, että tontut näyttävät samalta kuin Suomessakin ja kulkevat kipittäen. Ilo oli aamulla suuri, kun pussukoissa tosiaan oli pieni tuliainen tontulta; nyt pitää olla kiltisti.


Kolmen viikon kuluttua olemme jo koti-Suomessa valmistautumassa perinteiseen joulunviettoon. Suurin osa joululahjoista on jo hankittu, mutta henkisesti minä en ole yhtään valmis jouluun. Viimeiset kolme päivää meillä kotona on pakkokuunneltu Jouluradion Kauneimpia Joululauluja, mutta kyllä se vaan - ainakin vielä - aikamoiselta pakkosyötöltä tuntuu. Semmoinen pyöreä palikka neliskulmaisessa reiässä. Toisaalta, siinä vaiheessa kun lopulta olemme kotimaassa, näemme (toivottavasti) lunta ja jouluvaloja, kuulemme joulumusiikkia ja näemme kaikki ne valmistelut, tulee varmasti jouluntuntu paljon voimakkaammin kuin silloin, kun sitä on itse puuhannut ja valmistanut jo usean viikon ajan. Sen verran olen selvittänyt, milloin lauletaan kotikirkossa Kauneimpia Joululauluja. Viimeistään siellä se Sylvian Joululaulu saa kyyneleet silmiin, niin kuin aina aiempinakin vuosina. Joulun juhlasta voi nauttia koko sydämestään, kun ymmärtää sen ainutkertaisuuden.