Kanaa ja riisiä

Iltapäivä lasten kanssa kotona. Ulkona kuuma, sisällä tylsää. Tytöt haluavat lähteä käymään koulukavereidensa luona. Perhe asuu viereisellä kadulla, ja olemme ohimennen tavanneet koulubussilla. En tiedä heistä muuta kuin että he ovat tummaihoisia, ja perheessä on kaksi lasta, suunnilleen meidän tyttöjen ikäiset poika ja tyttö. Ovikelloa soittamaan. Perheen äiti avaa oven, ja toivottaa meidät tervetulleiksi sisään. Äänekkäästä naurusta, kovaäänisestä puheesta ja vahvasta aksentista ei tahdo tulla loppua. Saan selville että perhe on Nigeriasta, nimistä en saa selvää yhdestäkään.
Hetken istuminen olohuoneessa, rupattelua. Sitten perheen äiti ponkaisee pystyyn ja ilmoittaa, että olemme myöhässä. Hänet, ja sen myötä luonnollisesti myös meidät, on kutsuttu erään intialaisen perheen kotiin lähistölle. Perheen äiti on luvannut tehdä perinteistä intialaista ruokaa, chicken biriyania, joka valmistetaan kanasta ja basmatiriisistä. Hatut päähän ja kengät jalkaan, ja jatkamme vielä pari katua eteenpäin toiseen taloon. Täällä asuu intialainen perhe, joilla on kaksi hieman minun lapsiani vanhempaa poikaa. Lisäksi paikalla on yksi rouva Algeriasta.
Keittokirja on kaivettu esiin. Jokaiselle meistä jaetaan paperi ja kynä, ja alamme intialaisen rouvan opastuksella kirjoittaa reseptiä ylös. Siinä sivussa tehdään myös läksiäiskakkua jollekulle toiselle, lapset leikkivät kiljuen ja säntäillen. Lopulta pöytään katetaan kaikille lautaset, ja jokainen saa oman ruoka-annoksensa. Mitä ruuasta jää jäljelle, jaetaan paikallaolijoiden kesken, niin että jokainen saa mukaan viemisiä kotiin. Sovimme seuraavasta tapaamisesta.
Kotiin päästyämme lapset ovat ihmeissään ja kyselevät miksi me menimme tuntemattomien kotiin tuosta noin vain. Voin hyvin kuvitella millaisen hämmennyksen, nolostuksen ja järjestelyn vastaava tilanne olisi suomalaisessa perheessä aiheuttanut. Täällä tapahtuma oli luonteva, asiat etenivät omassa järjestyksessään ja omalla ajallaan, eikä kukaan hermoillut turhia. Missä on tilaa kahdelle, siellä on tilaa useammalle.
Seuraava tapaamisemme on äitien aamiainen. Jokainen tekee ruokaa omasta maastaan, nyyttikestit. Minä leivon kauraomenapaistoksen. Viimeksi tapaamieni naisten lisäksi paikalla on vielä yksi intialainen rouva pienten kaksostyttöjensä kanssa, hänen lastenhoitajansa, sekä eräs intialainen rouva, joka vain sattuu saapumaan paikalle, ja joka siitä huolimatta istutetaan välittömästi pöytään muiden joukkoon. Jokainen on pannut parastaan. Tulista banaanilla höystettyä riisiä Nigeriasta. Kreemi-hedelmäkakku Algeriasta. Intialainen kikhernehöystö. Kanankoipia. Toasteja. Köyhiä ritareita muistuttavia kanelisia leivonnaisia sulatetulla sokerilla. Niin ja sitä kauraomenapaistosta. Tunnelma on välitön ja rento, vaikka pöydässä on eri maiden, uskontojen ja kielten edustajia. Niin siinä keskustellaan ruuanlaitot, lasten kasvatukset ja ehkäisymenetelmät. Maailma tuntuu pienen hetken yksinkertaiselta ja kodikkaalta.