Ensin ajattelin, että olisi helppoa pitää kymmenen minuutin esitelmä 4-6 vuotiaille kuulijoille, mutta jo esitystä valmistellessani totesin sen yllättävän haastavaksi. Kymmenen minuuttia on lopulta kovin lyhyt aika, mutta moni pieni ihminen jo senkin aikana saattaa pitkästyä. Mitä haluaisin esitellä kotimaastani, joka myös lapsia kiinnostaisi? Mitä kaikkea olisi pakko jättää pois? Lopulta esitys itsessään keskittyi Suomen luontoon, vuodenaikoihin, ja erityisesti talveen ja talven puuhiin. Saunakin siellä mainittiin, vaikka esitystä pitäessäni tajusin, että kaikki lapset eivät täysin edes tienneet mitä oli lumi, saunasta nyt varmasti puhumattakaan. Jäätyneet järvet ja lumiukot kuitenkin viehättivät pieniä kuulijoita, ja vertailu Disneyn Frozen -elokuvaan toimi tässä hyvin :) Esityksen lopussa tarjosin lapsille pienet palat suomalaista ruisleipää (sitä tarkoin varjeltua pakastimen viimeistä erää), ja se herätti monenlaista epäilystä, ihmetystä ja ilmettä.
Tuntui hyvältä tuoda esiin erilaista Suomea, unohtaa bruttokansantuotteet ja työttömyysprosentit, teknologiat ja ammattijakaumat. Kuulijoiden silmät olivat kirkkaat kun he istuivat lattialla audioluokassa ja kuuntelivat pääsääntöisesti hyvinkin tarkkaavasti miten lumienkeleitä tehdään. Suomesta oli helppoa loihtia heille talven ihmemaa, jonka taivaat tosiaan ovat siniset ja lumihanget valkoiset. Sellaisena Suomen aina täällä kaukana haluaakin muistaa.
Viikon viimeisenä päivänä lapset pukeutuivat luokkansa teemamaan mukaisiin vaatteisiin, ja mukaan lapsille piti laittaa kyseisen maan tyypillinen ruokalaji. Vanhemman tytön luokan teemana oli Pohjois-Amerikka, nuoremman puolestaan Malesia. Edellisenä iltana oli uuni (ja äiti..) kuumana, kun harjoiteltiin suklaamurukeksien sekä malesialaisten ananaskakkusten valmistusta. Hyviä niistä kuitenkin taisi tulla, ainakin kaikki tekivät kauppansa. Ja siinä sivussa tehtiin intiaanipäähinettä ja pahvista sotakirvestä, soviteltiin huivia mekkoon ja aseteltiin hiuskoristetta.
Parhaan kansainvälisyyskasvatuksen lapset saavat kuitenkin tässä ihan oikeassa elämässä. Iltapäivisin compoundin hieman isommat lapset kokoontuvat pallokentälle tai kaduille leikkimään, pyöräilemään ja pelaamaan. Parhaimmillaan porukassa on muutama kymmenen eri ikäistä, näköistä, väristä ja oloista kulkijaa. Käytetyt kielet ovat pääasiassa englanti, ja joskus arabia. Lasten parhaimmat leikkikaverit (ainakin toistaiseksi) ovat pakistanilaisia ja valkovenäläis-intialaisia. Se jos mikä kasvattaa, ja varmasti eri tavalla valmistaa lapsia monikansalliseen ja globaaliin tulevaisuuteen. En tiedä millainen maa Suomi on kun lapseni ovat täysi-ikäisiä, mutta varmasti he pystyvät vanhempiaan paremmin ymmärtämään eri kulttuureita, olemaan avoimempia ja ennakkoluulottomampia. Ja tuskin tulevat koskaan toivottamaan maahanmuuttajia tervetulleiksi pukeutumalla valkoiseen kaapuun ja suippohattuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti