maanantai 19. joulukuuta 2016

Saunomista

...enkä nyt viittaa läkähdyttäviin helteisiin. Meidän compoundilla on sauna! Kuulemma erityisen suosittu se ei ole (jostakin kumman syystä...), eikä sen vuoksi siitä olekaan aikaisemmin kantautunut tietoa meidän korviimme. Mitä muuta voi suomalainen tässä tilanteessa tehdä kuin varata saunan heti seuraavaksi illaksi? No niin mekin.
Sauna on sijoitettu compoundin hallintorakennukseen - suoraan taloamme vastapäätä. Lapset kipittävät sinne pyjamissa. Ja sehän on tosiaan perinteinen sähkösauna - jopa Suomessa valmistettu! Yllättäen jopa lämpötila on säädetty suomalaisittain sopivaksi, lauteilla on tilaa eikä yhtään törröttävää naulaa. Löylyt ovat hyvät eikä kiirettä mihinkään. Ja saunomisen jälkeen voi pulahtaa joko viileään altaaseen tai porealtaaseen, tai vain istua lepotuolilla ja katsella lasten uimista - lämpimissä sisätiloissa. Tänne tullaan uudestaan - ja jatkossa varmasti joka viikko!
Kun olimme lasten kanssa jo ovella menossa, ystävällinen compoundin työntekijä muistutti meitä, että lapsien ei ole lupa mennä löylyhuoneeseen - kuumuus voi olla heille haitallista. Vähänpä tämä mies tiesi minkämaalaisten kanssa oli tekemisissä...

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Joulumieltä

...on vaikea tavoittaa täällä Lähi-Idässä. Muslimimaassa ei näy joulukuusia, joulupukkeja tai mitään muutakaan länsimaista "hömppää" katukuvassa - edes kaupoista ei saa joulukoristeita, kortteja tms. Paikalliset koulut eivät edes tunnista joulunpyhiä loma-ajoiksi. Onneksi nettiradion kautta saa joululaulut kaikumaan täälläkin, ja kynttilät palavat hämärässä huoneessa yhtä lailla Pihtiputaalla kuin Al Ahsassa.

Silti on vaikea virittäytyä jouluun. Kolmen päivän päästä olen lasten kanssa lähdössä Suomeen, ja nyt jo pitäisi olla mietittynä mitä joululahjaksi ja kenelle, mitä kotiin pitää hankkia, missä vietetään aatto...

Kaikesta musiikista ja kynttilänliekeistä huolimatta parhaan tuntuman siihen todelliseen joulumieleen sain viime viikonloppuna, kun compoundilla järjestettiin jouluateria. Ei, se ei ollut naisten herkullinen aamiaisbrunssi korukauppiaineen ja kosmetologeineen. Se pidettiin eräänä iltana compoundin ravintolassa kaikille compoundin 120:lle työntekijälle, joista valtaosa on intialaisia, filippiiniläisiä ja pakistanilaisia, ja jotka ovat olosuhteiden pakosta Saudi-Arabiassa - he tienaavat rahaa perheilleen, joista joutuvat pahimmassa tapauksessa olemaan vuosia erossa. Heidän tulotasonsa ei ole kummoinen, ja he asuvat compoundin järjestämässä asuntolassa. Tienaamansa rahat he lähettävät koteihinsa. Poikkeuksellista jouluateriassa oli se, että siihen tarvitut varat kerättiin täysin lahjoituksina - kaikki compoundin asukkaat saivat osallistua vapaavalintaisella summalla. Lopulta jokaista työntekijää kohtaan kerättiin 150 rialia (vastaa n. 38€), jolla kustannettiin itse ateria, sekä 100 rialin suuruinen rahasumma jokaiselle työntekijälle.



Rahat odottavat yhdessä joulukortin kanssa ruokasalin ovella kirjekuorissa, ja vapaaehtoisina paikalle tulleet compoundin asukkaat opastavat jokaista työntekijää löytämään oman kuorensa - kaikki heistä eivät ole lukutaitoisia. Tämän jälkeen työntekijät siirtyvät suuriin pöytiin vapaasti istumaan. Ruskeat ja tummansiniset työhaalarit ovat vaihtuneet kauluspaitoihin ja farkkuihin - joitakin työntekijöistä on suorastaan vaikea tunnistaa siistin asun alta. Hymyt ovat innokkaita ja ujoja, näkee että heitä hieman jännittää.


Kun kaikki ovat saapuneet paikalle ja löytäneet istumapaikan, heitä kehotetaan nousemaan ja kääntämään tuolinsa ylösalaisin; muutamien tuolien alapuolelle on teipattu muutama seteli yllätyslahjana. Löytäjät saavat innokkaat taputukset, kukaan ei tunnu pahoittavan mieltään, vaikkei onni osukaan omalle kohdalle. Tämän jälkeen järjestetään arvonta. Ylijääneet rahat on kiedottu karamellipapereihin, joissa on vaihtelevia summia - suurimmassa 1000 rialia (250€), joka monelle vastaa kuukauden palkkaa. Compoundin lapset nostavat maljasta työntekijöiden nimiä, ja vuorollaan nämä tulevat valitsemaan kulhosta oman "karamellinsa". Kun kaikki palkinnot on arvottu, he avaavat ne yhtä aikaa. Niin monia säteileviä kasvoja, kannustavia taputuksia, vihellyksiä. Moni saa viedä meiltä saamansa joulumielen omille lapsilleen ja ostaa heille jotakin, johon ei ehkä muutoin olisi ollut koskaan varaa.

Arvontojen jälkeen alkaa ruokailu. Me compoundin asukkaat siirrymme jakamaan ruokaa, osa meistä kiertää salissa ottamassa valokuvia. Muutama ottaa nyytin mukaansa, ja lähtee compoundin portille ja vastaanottoon, joissa aina on oltava jonkun paikalla - heitäkään ei silti unohdeta. On useampaa lajia riisiä, kanaa, kalaa ja vihanneksia, ja jälkiruuaksi hedelmiä. Neljä intialaista rouvaa on leiponut useamman tunnin samana aamuna - he kantavat pöytään yli 300 rieskaa muistuttavaa intialaista naan-leipää. Työntekijät seisovat jonossa ja saavat kukkuraiset lautaset. Ruokaa saa hakea lisää, ja se mitä yli jää, jaetaan mukaan vietäväksi.

Sitten alkaa tanssi. Kaikki työntekijät ovat miehiä, mutta se ei haittaa menoa. Jalat nousevat, ja ne jotka eivät lattialla taivu, muodostavat ystäviensä ympärille piirin ja taputtavat tahtia. Miesten ilo on silminnähtävää, ja he nauttivat tästä pienestä juhlahetkestä.

Niin kovin pienestä on kiinni tehdä toinen ihminen onnelliseksi - niistä muutamista kolikoista ja hetkestä omaa aikaa, jota annamme. Hymystä ja aidosta ystävällisyydestä. Kun kävelen illalla kotiin, tähdet loistavat taivaalla - on kirkasta ja kylmää. Kurkussa tuntuu pala ja jotain myös silmänurkassa. Joulu asuu hetken sydämessä.


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivän viettoa

Kaksi viikkoa ennen itsenäisyyspäivää saimme kutsun. Tyylikkäät kirjasimet, arvokas puhuttelu, mahtipontiset leimat. Suomen Suurlähetystö Riyadhissa kutsui meidät Saudi-Arabiassa asuvat aikuiset henkilöt juhlistamaan Suomen itsenäisyyspäivää tiloihinsa. Kun tuollaisen kutsun saa, siihen vastaa myöntävästi. Huolimatta siitä, että itsenäisyyspäivä osui keskelle viikkoa, ja muista Saudi-Arabian kaupungeista tuskin moni pääsi paikan päälle.

Itse matkustin bussilla lähes viiden tunnin matkan Riyadhiin. Vaikka julkista liikennettä ei kaupunkien sisällä ole, junat ja bussit kulkevat kuitenkin kaukoliikenteessä - ja varsin hyvin kulkevatkin. Bussi ei ollut kallis, vaikka olikin ns. VIP-bussi; istuimet olivat todella tilavat ja työpöydillä varustetut, bussissa toimi langaton verkko koko matkan, ja meille tarjottiin kahvia ja pientä purtavaa. Ei siis siltä osin valittamista. Ja kuulemma juna on lähes yhtä sujuva ja miellyttävä vaihtoehto.

Illanvietto pidettiin suurlähettilään asunnossa. Riyadhissa suurlähetystöt on koottu yhdelle suurelle alueelle, joka myös sisältää asuntoja lähetystöissä työskenteleville - sekä tietysti lähettiläiden edustusasunnot. Juhlavieraiden henkilöllisyys tarkastettiin ovella. Suomen kansalaisten lisäksi paikalle oli kutsuttu muita suurlähettiläitä sekä eräitä muita kaupungin arvovaltaisia asukkaita; kansalaisuuksia ja tyylejä oli monia. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, valkoiset kaavut liehuivat kilpaa iltapuvun helmojen kanssa. Suurlähettilään käteltyämme siirryimme lähetystön sisäpihalle, maisema-altaan viereiselle patiolle nauttimaan pieniä alkupaloja ja juomia, kiertelemään ja katselemaan. Illan ohjelmaan kuului suurlähettilään puheen lisäksi Maamme-laulu, sekä kuoron esittämä Finlandia-hymni. Seisovasta pöydästä saimme hakea monenlaista ruokaa, lakkahillosta karjalanpiirakoihin ja lihapulliin, kapsasta (kanaa ja riisiä) paahdettuun lampaaseen. Karjalanpiirakat oli todennäköisesti suurlähetystön keittiössä joku ahkera filippiiniläinen kokki askarrellut - siltä ne ainakin näyttivät (kaikella kunnioituksella siis, en minäkään ole koskaan tehnyt itse karjalanpiirakoita...).


Muutaman tunnin illanvieton jälkeen ruuat korjattiin pois ja juomatarjoilu lopetettiin, ja meidän annettiin ymmärtää kohteliaasti että kaikin puolin hieno ilta oli ohi. Tuntuu hyvältä, että meitä ulkosuomalaisia muistetaan, ja tuntui hienolta myös tavata pitkästä aikaa muita suomalaisia - täällä Dammamissa heitä kun ei meidän lisäksemme montaa ole.

Suurin vastakohta Suomen linnan juhliin oli ehkä säässä. Hihattomassa mekossa oli mahdollista viettää ilta ulkona patiolla, pieni viileä tuulenvire vielä tuntui. Ja tämä siis tapahtui viitisen päivää sitten - tänä aamuna ulkona on +8 astetta, taivas on kuulas ja kirkas. Pipot ja käsineet ja toppatakit ovat yhtäkkiä ilmestyneet katukuvaan ja pureva viima nipistää poskipäitä. Kissakaan ei enää viihdy ulkona. Siinä missä vielä pari viikkoa sitten söimme iltaisin ulkona, täytyy nyt laittaa taloon lämmitys päälle. Valmistautumista jouluun ja Suomen pakkasiin tämäkin.

torstai 8. joulukuuta 2016

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kotiapulaisista

Doly on nyt asunut meillä viitisen kuukautta. Tähän mennessä ei ole vielä tullut selväksi kumpiko meistä on ratkaisuun tyytyväisempi - selvää on vain se, että molemmilla osapuolilla on käynyt valtava tuuri.

Kotiapulaiset - joko kotona asuvat tai vain muutaman tunnin päivässä pistäytyvät - ovat hyvin yleisiä Saudi-Arabiassa, jossa työlle ei juuri lasketa arvoa. On edullista ottaa joku siivoamaan kotia, vaikkakin naispuolisille apulaisille yleensä maksetaan myös matkat - julkista liikennettä ei ole, eivätkä naiset saa ajaa autoa. Apulaisista varmasti ylivoimaisesti suurin osa on filippiiniläisiä, mutta paljon löytyy myös intialaisia, pakistanilaisia sekä eri Afrikan maista kuten Somaliasta tai Etiopiasta tulevia. Kotona asuvan apulaisen hankkiminen vaatii välittäjätoimistoa, joka järjestää paperiasiat ja yleensä myös ottaa tuntuvan summan välistä. Jos kyseinen apulainen on kotimaassaan odottamassa sopivaa työpaikkaa, hänen saamisensa Saudi-Arabiaan voi viedä useita kuukausia. Ja jos hän sitten ei vastaa odotuksia... No sitten alkaa uusi odottelu. Ilman työtä maahan ei pääse, joten jo täällä olevia apulaisia on vähän. Joillakin toimistoilla on vaikka heti mukaan otettavia kotiapulaisia, mutta sen mukaisia ovat heidän taksansakin. Meillä kävi tuuri myös tässä - Doly oli jo Saudi-Arabiassa ja juuri lopettamassa entistä työsuhdettaan, joten uutta välittäjätoimistoa ei tarvittu. Palkkaa maksamme vähemmän, koska maksamme sen suoraan hänelle. Dolyn henkilökortti eli iqama on mieheni nimen alla, eli hän ei ole oikeutettu esim. poistumaan maasta ilman meidän lupaamme. Toisaalta, jos hän tekee rikoksen, se aiheuttaa meille tuntuvia ongelmia.

Olen kuullut paljon kauhutarinoita kotiapulaisista. Olen kuullut varkauksista, karkauksista ja huijauksista. Niistä epäluotettavista ja laiskoista. Toisaalta monia kotiapulaisia jo lähtökohtaisesti kohdellaan niin, että karkaaminen tulee varmasti jossakin vaiheessa mieleen. Erityisesti monissa arabitaustaisissa perheissä kotiapulainen on esine, ei perheenjäsen. Eräs perhe haluaa kotiapulaisensa hoitavan lapsia, mutta tämä ei saa fyysisesti koskea lapsiin. Toinen perheen kutsuu apulaistaan "apulaiseksi", ei koskaan etunimellä. Kolmannen perhe on niin suuri, että heillä ei ole omaa huonetta apulaiselle, vaan kun isäntäväki käy nukkumaan, tämä levittää patjansa olohuoneen lattialle ja nukkuu siinä. Neljännessä apulainen ei ole yli vuoteen saanut poistua compoundin alueelta.

Itse yritämme antaa Dolylle vapauksia - iltaisin hän saa mennä ja tulla mielensä mukaan, ja perjantaisin hänellä on vapaapäivä. Kun me olemme lomalla, niin on hänkin. Ja yritämme neuvotella ja sopia asioista. En halua käskeä, mieluummin pyydän. Ja silloin tällöin Doly syö tai katsoo televisiota meidän kanssamme, osana perhettä.

On ollut vaikea tottua kotiapulaiseen. Doly on hauska, iloinen ja miellyttävä ihminen, mutta on silti hassua, että oman katon alla asuu joku muu kuin perheenjäsen. Ehkä se on ujostelevan suomalaisen perusluonteessa, mutta on se vaan vaikeaa käskyttää toista, pyytää palveluksia ja kertoa mitä haluaa kotona tänään tehtävän. Onneksi apulaisemme on omatoiminen ja annamme hänen itse päättää päivärytmistään - kunhan kotona on puhdasta ja lapsista huolehditaan. Iltaisin kun tulen töistä kotiin, on ruoka valmiina, talo puhdas, vaatteet pesty ja silitetty, ja lasten läksyt tehty. On se ihanaa, en kiellä. Mitenkähän sitä enää tottuu koti-Suomessa siivoamaan ja itse pyykkäämään pöksynsä?