maanantai 19. joulukuuta 2016

Saunomista

...enkä nyt viittaa läkähdyttäviin helteisiin. Meidän compoundilla on sauna! Kuulemma erityisen suosittu se ei ole (jostakin kumman syystä...), eikä sen vuoksi siitä olekaan aikaisemmin kantautunut tietoa meidän korviimme. Mitä muuta voi suomalainen tässä tilanteessa tehdä kuin varata saunan heti seuraavaksi illaksi? No niin mekin.
Sauna on sijoitettu compoundin hallintorakennukseen - suoraan taloamme vastapäätä. Lapset kipittävät sinne pyjamissa. Ja sehän on tosiaan perinteinen sähkösauna - jopa Suomessa valmistettu! Yllättäen jopa lämpötila on säädetty suomalaisittain sopivaksi, lauteilla on tilaa eikä yhtään törröttävää naulaa. Löylyt ovat hyvät eikä kiirettä mihinkään. Ja saunomisen jälkeen voi pulahtaa joko viileään altaaseen tai porealtaaseen, tai vain istua lepotuolilla ja katsella lasten uimista - lämpimissä sisätiloissa. Tänne tullaan uudestaan - ja jatkossa varmasti joka viikko!
Kun olimme lasten kanssa jo ovella menossa, ystävällinen compoundin työntekijä muistutti meitä, että lapsien ei ole lupa mennä löylyhuoneeseen - kuumuus voi olla heille haitallista. Vähänpä tämä mies tiesi minkämaalaisten kanssa oli tekemisissä...

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Joulumieltä

...on vaikea tavoittaa täällä Lähi-Idässä. Muslimimaassa ei näy joulukuusia, joulupukkeja tai mitään muutakaan länsimaista "hömppää" katukuvassa - edes kaupoista ei saa joulukoristeita, kortteja tms. Paikalliset koulut eivät edes tunnista joulunpyhiä loma-ajoiksi. Onneksi nettiradion kautta saa joululaulut kaikumaan täälläkin, ja kynttilät palavat hämärässä huoneessa yhtä lailla Pihtiputaalla kuin Al Ahsassa.

Silti on vaikea virittäytyä jouluun. Kolmen päivän päästä olen lasten kanssa lähdössä Suomeen, ja nyt jo pitäisi olla mietittynä mitä joululahjaksi ja kenelle, mitä kotiin pitää hankkia, missä vietetään aatto...

Kaikesta musiikista ja kynttilänliekeistä huolimatta parhaan tuntuman siihen todelliseen joulumieleen sain viime viikonloppuna, kun compoundilla järjestettiin jouluateria. Ei, se ei ollut naisten herkullinen aamiaisbrunssi korukauppiaineen ja kosmetologeineen. Se pidettiin eräänä iltana compoundin ravintolassa kaikille compoundin 120:lle työntekijälle, joista valtaosa on intialaisia, filippiiniläisiä ja pakistanilaisia, ja jotka ovat olosuhteiden pakosta Saudi-Arabiassa - he tienaavat rahaa perheilleen, joista joutuvat pahimmassa tapauksessa olemaan vuosia erossa. Heidän tulotasonsa ei ole kummoinen, ja he asuvat compoundin järjestämässä asuntolassa. Tienaamansa rahat he lähettävät koteihinsa. Poikkeuksellista jouluateriassa oli se, että siihen tarvitut varat kerättiin täysin lahjoituksina - kaikki compoundin asukkaat saivat osallistua vapaavalintaisella summalla. Lopulta jokaista työntekijää kohtaan kerättiin 150 rialia (vastaa n. 38€), jolla kustannettiin itse ateria, sekä 100 rialin suuruinen rahasumma jokaiselle työntekijälle.



Rahat odottavat yhdessä joulukortin kanssa ruokasalin ovella kirjekuorissa, ja vapaaehtoisina paikalle tulleet compoundin asukkaat opastavat jokaista työntekijää löytämään oman kuorensa - kaikki heistä eivät ole lukutaitoisia. Tämän jälkeen työntekijät siirtyvät suuriin pöytiin vapaasti istumaan. Ruskeat ja tummansiniset työhaalarit ovat vaihtuneet kauluspaitoihin ja farkkuihin - joitakin työntekijöistä on suorastaan vaikea tunnistaa siistin asun alta. Hymyt ovat innokkaita ja ujoja, näkee että heitä hieman jännittää.


Kun kaikki ovat saapuneet paikalle ja löytäneet istumapaikan, heitä kehotetaan nousemaan ja kääntämään tuolinsa ylösalaisin; muutamien tuolien alapuolelle on teipattu muutama seteli yllätyslahjana. Löytäjät saavat innokkaat taputukset, kukaan ei tunnu pahoittavan mieltään, vaikkei onni osukaan omalle kohdalle. Tämän jälkeen järjestetään arvonta. Ylijääneet rahat on kiedottu karamellipapereihin, joissa on vaihtelevia summia - suurimmassa 1000 rialia (250€), joka monelle vastaa kuukauden palkkaa. Compoundin lapset nostavat maljasta työntekijöiden nimiä, ja vuorollaan nämä tulevat valitsemaan kulhosta oman "karamellinsa". Kun kaikki palkinnot on arvottu, he avaavat ne yhtä aikaa. Niin monia säteileviä kasvoja, kannustavia taputuksia, vihellyksiä. Moni saa viedä meiltä saamansa joulumielen omille lapsilleen ja ostaa heille jotakin, johon ei ehkä muutoin olisi ollut koskaan varaa.

Arvontojen jälkeen alkaa ruokailu. Me compoundin asukkaat siirrymme jakamaan ruokaa, osa meistä kiertää salissa ottamassa valokuvia. Muutama ottaa nyytin mukaansa, ja lähtee compoundin portille ja vastaanottoon, joissa aina on oltava jonkun paikalla - heitäkään ei silti unohdeta. On useampaa lajia riisiä, kanaa, kalaa ja vihanneksia, ja jälkiruuaksi hedelmiä. Neljä intialaista rouvaa on leiponut useamman tunnin samana aamuna - he kantavat pöytään yli 300 rieskaa muistuttavaa intialaista naan-leipää. Työntekijät seisovat jonossa ja saavat kukkuraiset lautaset. Ruokaa saa hakea lisää, ja se mitä yli jää, jaetaan mukaan vietäväksi.

Sitten alkaa tanssi. Kaikki työntekijät ovat miehiä, mutta se ei haittaa menoa. Jalat nousevat, ja ne jotka eivät lattialla taivu, muodostavat ystäviensä ympärille piirin ja taputtavat tahtia. Miesten ilo on silminnähtävää, ja he nauttivat tästä pienestä juhlahetkestä.

Niin kovin pienestä on kiinni tehdä toinen ihminen onnelliseksi - niistä muutamista kolikoista ja hetkestä omaa aikaa, jota annamme. Hymystä ja aidosta ystävällisyydestä. Kun kävelen illalla kotiin, tähdet loistavat taivaalla - on kirkasta ja kylmää. Kurkussa tuntuu pala ja jotain myös silmänurkassa. Joulu asuu hetken sydämessä.


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivän viettoa

Kaksi viikkoa ennen itsenäisyyspäivää saimme kutsun. Tyylikkäät kirjasimet, arvokas puhuttelu, mahtipontiset leimat. Suomen Suurlähetystö Riyadhissa kutsui meidät Saudi-Arabiassa asuvat aikuiset henkilöt juhlistamaan Suomen itsenäisyyspäivää tiloihinsa. Kun tuollaisen kutsun saa, siihen vastaa myöntävästi. Huolimatta siitä, että itsenäisyyspäivä osui keskelle viikkoa, ja muista Saudi-Arabian kaupungeista tuskin moni pääsi paikan päälle.

Itse matkustin bussilla lähes viiden tunnin matkan Riyadhiin. Vaikka julkista liikennettä ei kaupunkien sisällä ole, junat ja bussit kulkevat kuitenkin kaukoliikenteessä - ja varsin hyvin kulkevatkin. Bussi ei ollut kallis, vaikka olikin ns. VIP-bussi; istuimet olivat todella tilavat ja työpöydillä varustetut, bussissa toimi langaton verkko koko matkan, ja meille tarjottiin kahvia ja pientä purtavaa. Ei siis siltä osin valittamista. Ja kuulemma juna on lähes yhtä sujuva ja miellyttävä vaihtoehto.

Illanvietto pidettiin suurlähettilään asunnossa. Riyadhissa suurlähetystöt on koottu yhdelle suurelle alueelle, joka myös sisältää asuntoja lähetystöissä työskenteleville - sekä tietysti lähettiläiden edustusasunnot. Juhlavieraiden henkilöllisyys tarkastettiin ovella. Suomen kansalaisten lisäksi paikalle oli kutsuttu muita suurlähettiläitä sekä eräitä muita kaupungin arvovaltaisia asukkaita; kansalaisuuksia ja tyylejä oli monia. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, valkoiset kaavut liehuivat kilpaa iltapuvun helmojen kanssa. Suurlähettilään käteltyämme siirryimme lähetystön sisäpihalle, maisema-altaan viereiselle patiolle nauttimaan pieniä alkupaloja ja juomia, kiertelemään ja katselemaan. Illan ohjelmaan kuului suurlähettilään puheen lisäksi Maamme-laulu, sekä kuoron esittämä Finlandia-hymni. Seisovasta pöydästä saimme hakea monenlaista ruokaa, lakkahillosta karjalanpiirakoihin ja lihapulliin, kapsasta (kanaa ja riisiä) paahdettuun lampaaseen. Karjalanpiirakat oli todennäköisesti suurlähetystön keittiössä joku ahkera filippiiniläinen kokki askarrellut - siltä ne ainakin näyttivät (kaikella kunnioituksella siis, en minäkään ole koskaan tehnyt itse karjalanpiirakoita...).


Muutaman tunnin illanvieton jälkeen ruuat korjattiin pois ja juomatarjoilu lopetettiin, ja meidän annettiin ymmärtää kohteliaasti että kaikin puolin hieno ilta oli ohi. Tuntuu hyvältä, että meitä ulkosuomalaisia muistetaan, ja tuntui hienolta myös tavata pitkästä aikaa muita suomalaisia - täällä Dammamissa heitä kun ei meidän lisäksemme montaa ole.

Suurin vastakohta Suomen linnan juhliin oli ehkä säässä. Hihattomassa mekossa oli mahdollista viettää ilta ulkona patiolla, pieni viileä tuulenvire vielä tuntui. Ja tämä siis tapahtui viitisen päivää sitten - tänä aamuna ulkona on +8 astetta, taivas on kuulas ja kirkas. Pipot ja käsineet ja toppatakit ovat yhtäkkiä ilmestyneet katukuvaan ja pureva viima nipistää poskipäitä. Kissakaan ei enää viihdy ulkona. Siinä missä vielä pari viikkoa sitten söimme iltaisin ulkona, täytyy nyt laittaa taloon lämmitys päälle. Valmistautumista jouluun ja Suomen pakkasiin tämäkin.

torstai 8. joulukuuta 2016

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kotiapulaisista

Doly on nyt asunut meillä viitisen kuukautta. Tähän mennessä ei ole vielä tullut selväksi kumpiko meistä on ratkaisuun tyytyväisempi - selvää on vain se, että molemmilla osapuolilla on käynyt valtava tuuri.

Kotiapulaiset - joko kotona asuvat tai vain muutaman tunnin päivässä pistäytyvät - ovat hyvin yleisiä Saudi-Arabiassa, jossa työlle ei juuri lasketa arvoa. On edullista ottaa joku siivoamaan kotia, vaikkakin naispuolisille apulaisille yleensä maksetaan myös matkat - julkista liikennettä ei ole, eivätkä naiset saa ajaa autoa. Apulaisista varmasti ylivoimaisesti suurin osa on filippiiniläisiä, mutta paljon löytyy myös intialaisia, pakistanilaisia sekä eri Afrikan maista kuten Somaliasta tai Etiopiasta tulevia. Kotona asuvan apulaisen hankkiminen vaatii välittäjätoimistoa, joka järjestää paperiasiat ja yleensä myös ottaa tuntuvan summan välistä. Jos kyseinen apulainen on kotimaassaan odottamassa sopivaa työpaikkaa, hänen saamisensa Saudi-Arabiaan voi viedä useita kuukausia. Ja jos hän sitten ei vastaa odotuksia... No sitten alkaa uusi odottelu. Ilman työtä maahan ei pääse, joten jo täällä olevia apulaisia on vähän. Joillakin toimistoilla on vaikka heti mukaan otettavia kotiapulaisia, mutta sen mukaisia ovat heidän taksansakin. Meillä kävi tuuri myös tässä - Doly oli jo Saudi-Arabiassa ja juuri lopettamassa entistä työsuhdettaan, joten uutta välittäjätoimistoa ei tarvittu. Palkkaa maksamme vähemmän, koska maksamme sen suoraan hänelle. Dolyn henkilökortti eli iqama on mieheni nimen alla, eli hän ei ole oikeutettu esim. poistumaan maasta ilman meidän lupaamme. Toisaalta, jos hän tekee rikoksen, se aiheuttaa meille tuntuvia ongelmia.

Olen kuullut paljon kauhutarinoita kotiapulaisista. Olen kuullut varkauksista, karkauksista ja huijauksista. Niistä epäluotettavista ja laiskoista. Toisaalta monia kotiapulaisia jo lähtökohtaisesti kohdellaan niin, että karkaaminen tulee varmasti jossakin vaiheessa mieleen. Erityisesti monissa arabitaustaisissa perheissä kotiapulainen on esine, ei perheenjäsen. Eräs perhe haluaa kotiapulaisensa hoitavan lapsia, mutta tämä ei saa fyysisesti koskea lapsiin. Toinen perheen kutsuu apulaistaan "apulaiseksi", ei koskaan etunimellä. Kolmannen perhe on niin suuri, että heillä ei ole omaa huonetta apulaiselle, vaan kun isäntäväki käy nukkumaan, tämä levittää patjansa olohuoneen lattialle ja nukkuu siinä. Neljännessä apulainen ei ole yli vuoteen saanut poistua compoundin alueelta.

Itse yritämme antaa Dolylle vapauksia - iltaisin hän saa mennä ja tulla mielensä mukaan, ja perjantaisin hänellä on vapaapäivä. Kun me olemme lomalla, niin on hänkin. Ja yritämme neuvotella ja sopia asioista. En halua käskeä, mieluummin pyydän. Ja silloin tällöin Doly syö tai katsoo televisiota meidän kanssamme, osana perhettä.

On ollut vaikea tottua kotiapulaiseen. Doly on hauska, iloinen ja miellyttävä ihminen, mutta on silti hassua, että oman katon alla asuu joku muu kuin perheenjäsen. Ehkä se on ujostelevan suomalaisen perusluonteessa, mutta on se vaan vaikeaa käskyttää toista, pyytää palveluksia ja kertoa mitä haluaa kotona tänään tehtävän. Onneksi apulaisemme on omatoiminen ja annamme hänen itse päättää päivärytmistään - kunhan kotona on puhdasta ja lapsista huolehditaan. Iltaisin kun tulen töistä kotiin, on ruoka valmiina, talo puhdas, vaatteet pesty ja silitetty, ja lasten läksyt tehty. On se ihanaa, en kiellä. Mitenkähän sitä enää tottuu koti-Suomessa siivoamaan ja itse pyykkäämään pöksynsä?

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kissoja ja sadetta

Meille muutti viikko sitten uusi kissakaveri. Tämä pörröinen ilmestys kantaa nimeä Bully, tosin meillä on kovasti työn alla keksiä hänelle jokin edes aavistuksen miellyttävämpi nimi. Kissaherra oli ystäväni kissa; he ovat muuttamassa takaisin kotimaahansa eivätkä voi kissaa viedä mukanaan. Kuvassa Bully on  mielipuuhassaan (lepäämisen jälkeen); juomassa vettä keittiön hanasta...

Viimeisen viikon ajan talo on ollut täynnä oransseja karvatupsuja, sähinää ja kulkusen kilinää - Bullyn kaulapannassa on kiinni pieni kulkunen, joka ei jätä epäselväksi missä päin taloa hän liikkuu (jos ylipäätään liikkuu; Bully on sellaista leppoisaa ja lepäävää mallia...).

Ja Mafi on tietysti kauhuissaan uudesta tulokkaasta, jota se mahdollisuuksien mukaan käy lyhyesti käskyttämässä aina kun vain voi.

Ja nyt sitten sataa! Torstaina satoi ensimmäisen kerran sitten viime kevään, ja sen jälkeen onkin satanut joka päivä. Perjantai-illan ukkosmyrsky aiheutti tulvia kaduille ja päästi ikkunanraoista ja jopa katolta joihinkin taloihin vettä sisään. Kun viemäröinti on lähes olematon ja maa niin kuivaa ettei se vain ime vettä, riittää pienempikin sade saamaan kadut lainehtimaan. Ja tietysti; lapset on lähetetty sekä torstaina että tänään koulusta kotiin aikaisemmin (siis siltä varalta, että alkaisi sataa niin paljon, että koulubussi ei pääsisi enää iltapäivällä liikkeelle...). Huomiselle on myös luvattu sadetta - koululta ilmoitettiin jo aamupäivällä, että se pysyy huomenna suljettuna. Ei se vara venettä...


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Jeddassa

Viime viikonlopun vietimme koko perhe Saudi-Arabian länsirannikolla, Jeddan kaupungissa. Riyadhin jälkeen Jedda on Saudi-Arabian toiseksi suurin kaupunki, ja merkittävä välietappi tuhansille Mekkaan ja Medinaan matkaaville pyhiinvaeltajille. Asukkaita Jeddassa on hieman yli kolme miljoonaa, minkä lisäksi kaupunki kansoittuu pyhiinvaeltajista. Mekan lähin lentokenttä on Jeddassa, josta järjestetään mm. bussikuljetuksia Mekkaan, ja tällä hetkellä rakennetaan uutta pikajunayhteyttä. Saudi-Arabia on päättänyt nelinkertaistaa maahan otettavien pyhiinvaeltajien määrän, ja Jeddassa se tarkoittaa sitä, että lentokenttää, teitä ja junayhteyksiä rakennetaan koko ajan valtavalla nopeudella. Jeddan lentokentällä on jopa valtavia ulkokatoksia toinen toisensa perään; niissä voivat köyhimmät pyhiinvaeltajat kuumuudessa viettää aikaa edes hieman suojassa.

Jo lentokentällä huomaan, että olemme matkalla Mekan suuntaan. Lennollamme on useita miehiä pukeutuneina vain kahteen suureen valkoiseen pyyhkeeseen; toinen lantiolla ja toinen harteilla. He ovat matkalla Mekkaan suorittamaan umraa; ns. pienempää pyhiinvaellusta, jonka voi suorittaa mihin aikaan vuodesta tahansa. Perinteisesti umraan tulisi matkata ilman mitään omaisuutta, ja tämän vuoksi myös vaatteet jätetään laukkuihin odottamaan pyhiinvaelluksen päättymistä. Naiset sentään ovat perinteisesti pukeutuneet abayaan, vaan kuka tietää löytyykö sen alta mitään? Umran muslimi voi suorittaa mihin aikaan vuodesta tahansa, kun taas hajj (ns. suurempi pyhiinvaellus) tulee suorittaa eid-juhlan aikaan, ja vähintään kerran jokaisen muslimin elämässä.


Jedda sijaitsee Punaisen Meren rannalla, ja on siitä myös tunnettu. Se on Saudi-Arabian parhaita sukellus- ja snorklausalueita, ja mekin vietämme yhden päivän ohjatulla sukellusmatkalla. Laiva lähtee aamukahdeksalta laiturista, ja kun paikalla on vain länsimaisia, on myös pukeutuminen vapaa - jopa bikineissä voi laivalla oleskella, kun rannikkovartioston valvontapiste on ohitettu. Laiva kulkee avomerellä aamuauringossa lähes tunnin matkan; ihailemme aaltoja ja lentokaloja. Yllättäen laiva pysähtyy keskelle avomerta; olin odottanut että snorklaisimme rannassa. Allamme on suuri koralliriutta, laiva ankkuroituu, ja saamme hypätä veteen. Alkuun lapsilla on hankaluuksia snorkkeleiden ja vedessä liikkumisen kanssa, mutta pian he innostuvat ja osoittelevat tohkeissaan veden alla värikkäitä koralleja, ja erilaisia vilahtelevia kaloja. Riutta on paikoin niin matala, että sen päällä voi seisoa, ja kun se päättyy, alkaa syvä pudotus kauas meren pohjaan. Vesi on kirkasta ja puhdasta ja näkymät ovat kuin elokuvasta.

Käymme päivän aikana vielä kahdella riutalla, hypimme laivan kaiteilta veteen, uimme ja nautimme. Vuodenaika on paras mahdollinen; kuumuus ei enää ole paahtavaa ja tukahduttavaa, mutta merivesi on vielä lämmintä. Meille tarjotaan laivalla ruoka, ja yllättäen tapaamme myös nuoren suomalaisnaisen, joka työskentelee sairaanhoitajana Jeddassa. Kotimatkalla delfiinit hyppivät hetken laivan rinnalla. Illalla hotellilla väsynyt mutta onnellinen kuvastaa tunnelmiamme melko osuvasti.

Kuvatulos haulle al baladMuita Jeddan tunnettuja kohteita ovat kelluva moskeija - veden päälle rakennettu ja erityisesti auringonlaskun aikaan suosittu kohde; Kuningas Fahdin suihkulähde, joka nousee keskeltä merta suoraan ilmaan ja näkyy kilometrien päähän; maailman suurin lipputanko; sen lippu on niin suuri ja raskas, että se liikkuu tuulessa kuin hidastetusti. Jeddassa on myös Unescon maailmanperintökohde; Al Baladin vanha kaupunginosa. Alue on suuri ja edelleen asuttu, ja vanhimpien talojen sanotaan olevan Aleksanteri Suuren ajoilta. Monikerroksisten kivitalojen ovet, parvekkeet ja ikkunaluukut ovat puisia, hyvin koristeellisia ja monesti värikkäitä. Ja nojallaan milloin mihinkin suuntaan. Vanhaan kaupunkiin on paras tutustua päiväsaikaan; moni yksityiskohta jää pimeässä näkemättä, ja lisäksi hämärät kapeat kujat eivät ehkä ole se turvallisin paikka iltasella... Ja muitakin kohteita tietysti Jeddasta löytyy; nämä lienevät ne tunnetuimmat.

Yleisesti minulle jää Jeddasta vain positiivinen kuva; kadut ovat leveämpiä, rakennukset väljempiä ja istutuksia, puita ja pensaita on enemmän kuin Dammamissa tai Riyadhissa. Jeddassa on myös enemmän nähtävää ja tekemistä kuin mitä olen muista isoista kaupungeista löytänyt. Uskon että tänne tulemme vielä uudelleen.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Saudihäitä

Perjantaina illalla olimme Jeddassa miespuolisen työtoverin häissä. Meidän toivottiin saapuvan paikalle klo 21 ja 22 välisenä aikana; kun päivällä oli takana 9h matkustamista vuoroin autolla ja vuoroin lentokoneella, tuntui aika haastavalta saada itsensä - lapsista puhumattakaan - tuohon aikaan vielä liikkeelle... No mutta, uudet juhlamekot päälle ja kaapu tietysti myös - ja matkaan.

Juhlatila oli jaettu kahteen saliin, toinen miehille ja poikalapsille, ja toinen naisille ja tyttölapsille. Molemmissa saleissa oli omat sisäänkäynnit. Heti naisten salin ovella kännykkäni otettiin säilytykseen - naisia ei saa kuvata, joten paikan päällä omien kuvien ottaminen ei ollut sallittua (blogin kuvat on otettu miesten puolelta. Abayat jätettiin toiseen paikkaan säilytykseen, ja sitten siirryttiin suureen juhlasaliin pöytiin odottamaan. Eräs nuori nainen - ehkä morsiamen sisko? - tuli toivottamaan meidät tervetulleeksi ja johdatti minut ja lapset pöytäänsä lähelle salin lavaa. Valitettavasti hänen englanninkielen taitonsa rajoittui muutamaan sanaan, kuten minun arabianikin. Hymyilimme kovasti toisillemme, mutta siihen se keskustelu sitten oikeastaan jäikin. Niin silloin kuin koko loppuiltanakin. Silloin tällöin joku kävi meitä tervehtimässä ja esittäytymässä, mutta kukaan ei tuntunut osaavan englantia. Hymyillä ja poskisuukoilla ystävälliset eleet tulivat ilmi, mutta siihen valitettavasti jäi keskustelu. Ja niin kuin minä olisin halunnut keskustella; kysellä, ihmetellä, ihastella. Loppujen lopulta sain nähdä paljon, mutta en päässyt ymmärtämään kaikkea mitä illan aikana tapahtui; mitä tehtiin ja kuka oli kuka.

Sali oli todella prameasti koristettu; kimallusta, hehkua, kukkia, pieniä yksityiskohtia. Naisia istuskeli pöydissä, ja silloin tällöin kävi hakemassa aulaan katetusta pöydästä pieniä purtavia; pääasiassa pieniä makeita herkkuja, joita notkui pöydässä sen seitsemää sorttia; vanukkaita, leivonnaisia, karkkeja, suklaita... Pöytiin oli katettu kahvia ja teetä, ja lisäksi meille tarjottiin mehuja ja vettä. Kun lähdin lasten kanssa kolme tuntia myöhemmin, ei ruokailu ollut vielä edes alkanut... Samaan aikaan miesten puolella ruoka oli tuotu rivakasti pöytään, ja kolme tuntia oli tehokkaasti käytetty syömiseen, jonka jälkeen juhlat olivat ohi. Naisten puolella menon oli kuulemma tarkoitus jatkua vielä kahteen asti aamuyöllä. Lähtiessämme oli esiintyjä aloittanut arabialaiset laulut, ja naiset alkoivat tanssia rivissä, kädet toistensa harteilla.

Saudinaisia ei olisi ollut tunnistaa niistä mustista hahmoista, joita arjessa näen. Asut olivat värikkäitä mutta tyylikkäitä, täynnä kimalletta, pitsejä ja kalliita kankaita. Hiuksia koristivat monenlaiset kampaukset, koristeet ja tiarat. Meikit olivat voimakkaita ja huoliteltuja. Upeita, arvokkaita arabinaisia; hillitty käytös ja tyylikkyys hiottu huippuunsa.

Harvoin olen tuntenut olevani niin eksoottinen kuin saudihäissä. Olin lasten kanssa ainoa ulkomaalainen, ja vaikka kaikki olivat kohteliaita, niin katseet seurasivat meitä minne menimmekin. Arvostelevia, hämmentyneitä, pohtivia. Omat lapset oli väkijoukosta helppo löytää jo pelkän hiustenvärin perusteella. Toisaalta meitä myös kunnioitettiin. Meidät vietiin lähisukulaisten pöytään, lähimmäs lavaa ja tapahtumien keskipistettä.

Ja se pahin kaikista; koko illan aikana minulle ei selvinnyt kuka oli morsian...! Lavan korokkeelle ei kukaan mennyt koko aikana istumaan, tosin väkijoukossa kierteli eräs nuori nainen pitkässä valkeassa mekossa; ehkä se oli hän...? Jos seuraava hääkutsu vielä joskus tulee, niin otan arabianopiskelun hyvinkin vakavasti.


maanantai 7. marraskuuta 2016

Häävalmisteluja

Tulevana viikonloppuna mennään häihin! Jo tässä vaiheessa voin sataprosenttisella varmuudella todeta, että nämä tulevat olemaan täysin erilaiset kuin mitkään häät, joissa aiemmin olen ollut - ja ehkä koskaan tulen olemaankaan. Nyt mennään saudihäihin.

Vihittävä pari on minun ja mieheni työtoveri ja hänen tuleva vaimonsa. Kyselin nuorelta mieheltä, miten tässä nyt ollaan, eli miten täällä oikeastaan tutustutaan ja mennään kihloihin. Hän kertoi jossakin vaiheessa päättäneensä olevansa kypsä naimisiin, ja kun hän kertoi asiasta äidilleen ja sisarelleen, nämä alkoivat etsiä sopivaa tyttöä. Hyvä ehdokas löytyi äidin kaukaisemmasta sukuhaarasta, ja sulhanen tiesikin tytön entuudestaan. Mikäli ei tietäisi, hän saisi alkuun tytöstä kuvauksen (ruumiinrakenne, harrastukset, koulutus, luonne jne.), jonka perusteella hän voisi päättää haluaisiko tavata tytön. Myös morsian saa vastaavat tiedot sulhasesta, ja molemmat osapuolet voivat vaikuttaa päätökseen - ihan lehmänkaupoista ei kuitenkaan ole kyse vaikka ehkä suomalaisittain kuulostaakin aika hurjalta. Yhteisessä tapaamisessa morsian saa näyttää kasvonsa sulhaselle, jonka jälkeen on parin päivän harkinta-aika. Sitten tehdään päätös kariutuuko häähanke siihen, vai aletaanko häitä valmistella. Jos häitä aletaan valmistella, pari katsotaan kihlautuneeksi. Kahden kesken he saavat tavata vasta naimisiin mentyään; sitä ennen paikalla on aina joku lähisukulainen "esiliinana", tai tapaamispaikan pitää olla julkinen (esim. kahvila).

Useana viikonloppuna sulhanen on matkustanut jo morsiamen kotipaikkakunnalle, ja he viettävät paljon aikaa yhdessä - olkoonkin etteivät koskaan kahden. Ja onhan se aika söpöä, kun nuori saudimies kirjoittaa puhelimella viestiä kihlatulleen - joka on tallennettu puhelimeen nimellä <3 My life <3....

Ja kun muslimihäistä puhutaan, niin naiset ja miehet eivät juhli samassa salissa. Minä ja lapset menemme muiden naisten kanssa toiseen saliin, miehet toiseen. Ja kuulemma naiset voivat pukeutua täysin vapaasti - nyt eivät salin seinien sisäpuolella abayan helmat hulmua. Ja ikään kuin jatkumona tälle, sekä sulhanen että morsian lähettävät omat hääkutsunsa (sulhasen kutsu kuvassa), minkä lisäksi vielä molempien vanhemmat lähettävät kutsujaan. Häitä ei vietetä kummankaan kotipaikkakunnalla, joten vieraita odotetaan paikalle kolmattasataa, mikä on kuulemma kovin vähän... Ensi viikonloppuna siis maan länsirannikolle Jeddaan ja saudihäihin!

torstai 3. marraskuuta 2016

Uuden kodin tunnelmia

No nyt on sitten muutettu. Viime lauantaista asti on kannettu tavaraa. On pussia, laatikkoa ja matkalaukkua. Tuolia, pöytää ja kukkaruukkua. Yksi kissa. Monta pientä nyssäkkää ja vähintään yhtä monta isoa. Nyt uusi koti alkaa näyttää kodilta, ja vanhassa talossa on enää muutamia yksittäisiä tavaroita, jotka on tulevana viikonloppuna tarkoitus saada muutettua.
Kuten aiemmin sanoinkin, talo on samanlainen kuin entinenkin - suurin muutos on asuinalueessa. Aamulla kun käyn lenkillä, ovat puutarhurit jo laittaneet kastelulaitteet käyntiin ja katuja lakaistaan. Puuhakkaita työntekijöitä löytyy joka kulmasta, ja asukkaat lenkkeilevät minua vastaan iloisesti tervehtien. Jos jokin pienikin asia talossa on vialla (kuten polttimon vaihtaminen), tulee reipas korjausmies melkein saman tien oven taakse ja hoitaa homman alta pois. Kaikki toimii, ja saan vastaani iloisia hymyjä missä liikunkin.
Uusi koulubussi hakee tytöt aamuisin kouluun ja tuo iltapäivällä. Entiset ystävät ovat käyneet meillä lähes joka päivä leikkimässä, joten koti-ikävä ei ole päässyt yllättämään.
Muuttaessamme meitä odotti kiertokirje postilaatikossa; marraskuun tapahtumat compoundilla. On valokuvauskurssia, rouvien kahvitteluaamua, bussimatkaa Bahrainiin, perhe-elokuvailtaa... On pakko myöntää että olen aika häkeltynyt. Viimeisen vuoden aikana entinen compound ei järjestänyt mitään yhteistä tekemistä, eikä millään tavoin ottanut huomioon naisia tai lapsia. Tuntuu kuin olisin tullut pitkän matkan jälkeen omaan kotiin, jossa minua jo innoissaan odotetaan.
Ensimmäinen tapahtuma, jossa saimme olla mukana, oli halloweenin kunniaksi järjestetty Trick or treat (karkki tai kepponen) -ilta. Sovittuun aikaan compoundin lapset lähtivät halloween-asuihin pukeutuneina kiertämään aluetta. Talot, joiden ulkovalot oli sytytetty ja oveen kiinnitetty kurpitsan kuva, olivat varautuneet karkeilla ja herkuilla. Monella ovella noita tai vampyyri toivotti meidät tervetulleeksi suuren karkkikulhon kera; joissakin kodeissa koristelua oli laajennettu puutarhaa myöten. Kynttilöitä, kurpitsoja, lepakoita, hämähäkinseittejä, luurankoja. Meiltäkin kotoa lähti kaksi pientä noitaa pusseineen innokkaasti kiertämään, ja lähes puolentoista tunnin ajan kävelimme ympäri aluetta herkkuja keräten. Lasten hyvän mielen voi tuntea ilmassa, ja aikuiset olivat loistavasti lähteneet mukaan leikkiin.
Uskon että täällä meidän on nyt hyvä olla. Enkä toivottavasti taas vuoden päästä kirjoita muuttamisesta.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kameleita






...ja niiden juoksukilpailuita... :D Autenttista viihdettä suoraan Arabiemiraattien tv-kanavilta.

Meillä kotona näkyy yli 700 tv-kanavaa - sisältäen kaikkien lähivaltioiden kanavat myös. Elokuvia katselee jo tottuneesti tekstitettynä arabiaksi; lapset jopa katsovat elokuvia arabiaksi puhuttuina ilman sen kummempaa ihmettelyä. Onneksi myös englanninkielistä tarjontaa löytyy...

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Messuilla

Viime viikonloppuna olin käymässä työn puolesta Riyadhissa rakennusalan messuilla - alansa suurimmilla Saudi-Arabiassa. Messut eivät ole yleisiä täällä. Tavallisia kuluttajamessuja (kuten Suomen kauneus- tai puutarhamessut) ei juurikaan ole, vaan yleensä messut keskittyvät markkinoimaan yrityksille. Siitä ehkä johtunee messujen poikkeava aukioloaikakin; nämäkin messut alkoivat iltapäivällä neljältä, jatkuen aina iltakymmeneen... Sisäänpääsymaksua ei ollut, ja nopeimmin sisään pääsi rekisteröitymällä etukäteen netin kautta vierailijaksi.

Itse messuissa sinällään ei ollut ratkaisevasti mitään erityistä verrattuna vaikkapa Suomen Raksa-messuihin; ständejä suuressa messuhallissa, joitakin suurempia rakenteita sen ulkopuolella, laattaa, putkea, hanaa, maansiirtoa, maaleja.... Kaikkea laidasta laitaan minkä vain voi rakentamiseen liittää.
Itselleni mielenkiintoinen sisältö oli messuesittelijöiden ständien rakenteet - tulevilla messuilla minä tulen osittain vastaamaan suunnittelusta ja ideoinnista. Mikä ehkä oli vielä mielenkiintoisempaa, oli nähdä paikallisia messuilla. Alkuun ei ollut varmaa pääsisinkö naisena edes vierailemaan messuille - ständillä esittelemässä naisia ei sallittu. Huivi minua kehotettiin joka tapauksessa ottamaan mukaan - ihan vain varmuuden varalle. Naisia paikalla oli hyvin vähän, ja itseni lisäksi näin vain yhden, jolla ei ollut huivia. Miehet olivat pääsääntöisesti tyylikkäästi pukeutuneita; valkoisia pitkiä "perinnemekkoja" eli thobeja sekä punavalkoruutuisia huiveja, ja tietysti pukuja ja kravatteja. Kerrankin luvan kanssa sain räpsiä kuvia saudeista samalla kun kuvailin messurakennelmia...

Valkoisen ja mustan kontrastit miesten ja naisten pukeutumisessa ovat edelleenkin vaikuttavia, vaikka olen niitä jo yli vuoden päivittäin katsellut. Omassa asussaan miehet näyttävät hyvinkin virallisilta, naisista taas on mahdotonta sanoa edes ikää kun vain silmät näkyvät - usein ihmettelen miten he suuressa väkijoukossa tunnistavat toisensa. Vaikka kaavun alta usein vilkkuvat lenkkarit, antaa niin saudimies kuin -nainenkin itsestään tyylikkään kuvan - ei vain itämaisella ulkonäöllä, vaan jollakin sisäänrakennetulla eleganssilla ja arvokkuudella.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Elävää musiikkia ja kotoisaa tuntua

Viime viikonloppuna olimme mieheni kanssa kahdestaan yhden yön Bahrainissa. Aikaisemmin emme olleet kyseistä mahdollisuutta edes harkinneet - minne voisi sukulaisista ja ystävistä koostuvan turvaverkon puuttuessa viedä lapset yöksi? Nyt tytöt ovat kuitenkin tottuneet olemaan kotiapulaisemme Dolyn kanssa, ja he tulevat hyvin keskenään toimeen.

Vaikka lasten kanssa on kivaa olla, oli kerrankin ihanaa suunnitella matka aikuisten näkökulmasta - aina ei tarvitse valita sitä lapsiystävällistä hotellia, jossa on iso uima-allas ja hampurilaisravintola lähellä. Valitsemamme hotelli oli pieni, vain 20 huonetta, ja saanut hyviä arvosteluja siisteydestään, loistavasta asiakaspalvelusta ja tunnelmallisuudestaan.
Emmekä joutuneet pettymään. Ajatuksena oli viettää ilta hotellilla, rentoutua, syödä kiireettömästi, olla rauhassa. Huoneessa meitä odottivat tavanomaisten vesipullojen lisäksi pienet tuulihatut sekä vastapuristetut appelsiinimehut, ja vieläpä korillinen hedelmiä. Baarikaapissa oli lukuisien juomien lisäksi lasipurkkeja, joihin oli käsin tehty etiketit, ja jotka sisälsivät erilaisia makeisia ja pähkinöitä. Pikkuvauvaa lukuun ottamatta emme nähneet emmekä kuulleet yhtään lasta koko oleilumme aikana.

Valtaosa hotellin vieraista oli länsimaisia, mikä luonnollisesti on täällä harvinaisempaa. Toisaalta, olo tuntuu vapautuneemmalta, kun oma pukeutuminen sulautuu joukkoon. Enkä kokenut kenenkään tuijottavan tuimasti, kun otin altaalla aurinkoa bikineissä; vaikka se on sallittua, sitä monet musliminaiset kuitenkin paheksuvin silmin katsovat nikabiensa takaa.
Illallisen söimme hotellin yhteydessä olevassa italialaisessa ravintolassa. Kerrankin oli kivaa valita listalta jotakin, jota ei tarvitsisi ottaa sillä perusteella, että sitä 5-vuotiaskin suostuu syömään. Niin ja tietysti juoda ruuan kanssa viiniä - edellisestä viinilasillisesta onkin kulunut aikaa vasta kaksi kuukautta...


Ehkä illan erikoisin osio tuli kuitenkin vasta illallisen jälkeen. Päätimme vielä käydä hotellin yhteydessä olevassa pubissa juomassa lasilliset. Pian saapumisemme jälkeen pubissa aloitti esiintymään bändi. Rokkia, vanhoja klassikoita. Neljä miestä, huikea solisti ja taitavat soittajat. Nythän on niin, että Saudi-Arabiassa ei ole konsertteja tai livemusiikkia. Siis ei vain ole. Tuntui kuin olisin siirtynyt kokonaan toiseen ulottuvuuteen vain ajamalla muutaman kymmenen kilometriä; aivan kuin olisin taas Euroopassa. Pubin väki oli samaa ikäluokkaa meidän kanssamme, eri maista ja kulttuureista. Kuitenkin, pukeutuminen oli täysin länsimaista; en nähnyt yhtään päähuivia kaavuista puhumattakaan. Muslimimaa ja tiukat säännökset tuntuivat siinä olutta juodessa hyvinkin kaukaisilta.


Tätä puolta en Bahrainista ole koskaan lasten kanssa ollessani nähnyt. Lyhyen illan aikana tuntui kuin olisin palannut lähemmäs kotia ja voinut heittää hetkeksi syrjään säännöt ja poikkeavat käytöstavat. Ehkä siihen on syynsä, että niin moni viettää lähes jokaisen viikonloppunsa Bahrainissa; sitkeästi jonottaa rajalla parisen tuntia molempiin suuntiin vapauden rytmi korvissa kohisten.



keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Matkaseuraa

Mieheni matkustaa työn puitteissa. Poissaolopäiviä kertyy muutama viikossa. Niinäkin päivinä minun pitää mennä toimistolle töihin parinkymmenen kilometrin päähän. Menisinkö tänään autolla? Ai niin, en saa ajaa itse. Käyttäisinkö bussia? Mutta kun täällä ei ole kaupungin sisäistä julkista liikennettä. No entäs taksi? Sinällään varteenotettava vaihtoehto - niitä on paljon, ja jos käy tuuri kuskin kanssa, en myöskään joudu maksamaan liikaa. Toisaalta, hinnat voivat vaihdella paljonkin, ja perille pääseminen voi olla paikoin täysin Allahin varassa, kun nopeudessa ja hurjissa väistöliikkeissä ei tingitä.
Nykyisessäkään ratkaisussa nopeus ja väistöliikkeet eivät ole kadonneet mihinkään, mutta en ainakaan maksa kyydistä; mieheni pakistanilainen kollega hakee minut aamuisin autollaan ja tuo iltaisin kotiin. Aamu alkaa sopivalla adrenaliinipiikillä, kun valkoinen pick-up paahtaa surutta moottoritiellä niin kovaa kuin nopeusrajoitin sallii (mistähän syystä se on työpaikan autoon asennettu...?), ja mutkat suoristuvat samalla kun kaistojen rajat hämärtyvät. Hiekkaisella penkalla voi hyvin ohittaa, myös oikealta, ja turvavyö on luonnollisesti - ainakin ajajalle - tarpeeton.
Ensimmäisellä kerralla Umairin kyydissä mietin uskallanko puhua mitään. Istuin takapenkille, sillä ei ole hyvällä katsottua, että muslimimies vie autonsa etupenkillä naista, joka ei ole hänen puolisonsa tai lähisukulaisensa. Takapenkillä istun nyt muutaman viikon jälkeen edelleen, mutta nyt aamumme ja iltapäivämme kuluvat jutellessa. Ensimmäisellä viikolla sain pyytää Umairia toistamaan jokaisen lauseensa - pakistanilainen aksentti on värikäs kun sitä ensimmäisiä kertoja kuulee. Nyt jo suurelta osin ymmärrämme toisiamme, ja jo tiedämmekin toisistamme jotakin. Ensimmäiset keskustelut olivat lyhyitä ja virallisia - pitkälti työasioihin keskittyen. Nyt puhumme arkisia asioita; viikonlopun vietosta, perheestä, tavoista, kotimaistamme. Umair on näyttänyt minulle videoita pakistanilaisista häistä, ja minä hänelle Suomen luonnosta - Sibeliuksen Finlandialla tietysti.
Eri uskonto luo jatkuvasti uusia kysymyksiä, molemmin puolin. Kyselen puolison valintaprosessista - hän on menossa naimisiin ensi vuoden alussa - ja hän kummastelee suomalaisia avoliittoja. Olemme käyneet läpi Jeesuksen aseman sekä islamissa että kristinuskossa, sekä kummankin uskonnon pelastuskäsityksen. Olemme selventäneet mitä Suomessa ja Pakistanissa syödään aamupalaksi. Keskustelut käydään uteliaassa mutta avoimessa hengessä, ja uskon että me molemmat saamme toisiltamme ajateltavaa.
Ensimmäisen kyyditysviikon lopuksi tein Umairille kiitokseksi espanjalaisen tortillan, oman ruuanlaittobravuurini, jota hän oli jo aiemmin maistanut, ja pyytänyt siitä reseptinkin. Lautaseni on luvattu palautuvan tulisen riisiruuan, biriyanin, kanssa. Inshallah saan sen ensi viikonloppuna - jos siis luoja suo.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Arkea - ja unelmia viikonlopuista

Arki on taas astunut kuvioihin. Aamuisin kello soi viideltä, puoli seitsemältä koulubussi tööttää talomme edessä, ja sen jälkeen minä suuntaan konttorille. Lapset tulevat kotiin puolenpäivän jälkeen; esikoinen nyt hieman myöhemmin, kun on jo ihan virallinen ekaluokkalainen :) Itse ehdin kotiin monesti vasta viiden jälkeen illalla, jolloin ohjelmassa on sitten lasten läksyjen tarkastus, yhteinen iltaruoka, ja melkeinpä saman tien lasten iltatoimet ja nukkumaanmeno kahdeksan maissa. Illalla viimeistään yhdeksältä urheilemaan ja sitten suihkun kautta nukkumaan. Tämä nyt on sitä arkea taas, sitä jota viime vuoden sain kotiäitinä olla hetken paossa. Aikatauluja, väsymystä, kiirettä. Tunnetta siitä, ettei millään ehdi joka paikkaan.
Toisaalta, meillä on loistava kotiapulainen, joka todella pitää sekä kodista että lapsista huolen - illalla minun ei enää tarvitse stressata kotitöistä tai juuri mistään muustakaan. Ja mikä vielä tärkeämpää, viikonloput ovat edelleen ihan vain perheelle varattuja. Silloin vietämme aikaa yhdessä, meidän ei tarvitse kiirehtiä mihinkään, akut latautuvat. Elämä tuntuu helpolta vaikka joskus väsyttääkin. Ilman tätä perheaikaa en jaksaisi asua täällä. En jaksaisi erilaisia tapoja, tietynlaista vapauden puutetta, olemattomia ulkoilumahdollisuuksia, pitkiä työpäiviä. Mutta kun se aika perheen kanssa on rajallista, sitä niin oppii arvostamaan. Ja siihen panostaa.
Marraskuun alussa muutamme. Ihan viereiseen compoundiin asti, parin sadan metrin päähän. Nykyisen compoundin ylläpito ja huolto eivät toimi - taloissa on jatkuvasti jotakin korjauksen tarpeessa olevaa, ruohoa ei koskaan kastella saati leikata, katujen varsilla on roskia. Lisäksi viereinen compound on paitsi yleisilmeeltään siistimpi, myös tunnetusti hieman länsimaisempi. Nykyisellä alueella valtaosa perheistä on eri arabimaista, ja vaikka kohteliaita, he ovat myös etäisiä eivätkä päästä omiin ryhmiinsä. Toivomme saavamme lisää ystäviä - sekä meille vanhemmille että lapsille. Kovin radikaali muutos ei ole - talo on täsmälleen samanlainen kuin nykyinenkin kotimme, vaikka enemmän remontoitu ja huollettu. Lisäksi käymme nykyisinkin viereisellä compoundilla ainakin kerran viikossa, kun tytöillä on siellä voimistelutunti - tuttu paikka siis. Jo etukäteen tavaroiden pakkaaminen hirvittää - meillä kun ei tietenkään ole kertynyt kuukausien varrella mitään kaappien pohjalle... Onneksi huonekalut kuuluvat taloon - tästä muutosta selviää pelkällä naisvoimallakin tarvittaessa!
Lasten koulu on lähtenyt hyvin käyntiin. Esikoisella oli jo valmiiksi luokassa kavereita, ja nuorimmainen on omassa luokassaan hyvin saanut uusia. Molemmat kehuvat opettajia kivoiksi ja lähtevät aamulla mielellään. Läksyjen teko ei tietenkään ole mieluista, ja uhkailu, lahjonta ja kiristys kukoistavat meidän perheen iltapäivissä. Toistaiseksi siitäkin on selvitty. Etenkin kun se viikonloppu vaaleanpunaisena kiiltelee jo ajatuksissa.

torstai 29. syyskuuta 2016

Koululaisia

...ja taas on se aika vuodesta... Tytöt uusissa koulupuvuissaan <3


maanantai 26. syyskuuta 2016

Tekosaaria

Olemme viime keväästä seurailleet aina ohi mennessämme kuinka Saudi-Arabiasta Bahrainiin vievän sillan alkupäässä rakennetaan - mereen. Vielä ei ole selvinnyt millaisesta projektista on kyse, mutta valtavat määrät hiekkaa ja kiveä on jo rakennuspaikalle kulkenut - ja jatkuvalla tahdilla sitä pumpataan lisää. Maakerrostumat nousevat jo merenpinnan yläpuolelle, saavat muotoa ja laajenevat koko ajan - autot ja kaivinkoneet ovat kansoittaneet uuden alueen.


Vieläkin tuntuu huikealta ajatella kuinka ihminen luo ns. tyhjän päälle kokonaan uutta - kaikkein näyttävimmät saaret ovat kymmeniä neliökilometrejä ja muotoiltu muistuttamaan kaloja, palmuja, tiettyjä valtioita... Ja kun samaan aikaan rakentamatonta maata on kaupungin laidoilla loputtomiin. Ehkä näyttävää ja vaikuttavaa, mutta samaan aikaan myös tarpeetonta ja pröystäilevää.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Erikoisia liikennemerkkejä

Jopa merkin jalankulkijalla on Qatarissa kaapu..!


maanantai 19. syyskuuta 2016

Qatarin ihmeitä

Toissa viikonloppuna vietetyn Eid-al-Adhan ansiosta saimme muutaman ylimääräisen vapaapäivän, joita lähdimme viettämään Qatarin pääkaupunkiin, Dohaan. Doha on maanteitse noin neljän tunnin ajomatkan päässä Dammamista, eikä raja-alue ole sitten alkuunkaan niin ruuhkainen kuin Bahrainiin mentäessä. Vähän yli kahden miljoonan asukkaan öljyvaltio Qatar on pienuudestaan huolimatta yksi maailman rikkaimmista valtioista, ja suurelta osin autiomaan peitossa. Dohaa ovat ystäväni kehuneet viihtyisäksi, ikään kuin Dubaiksi pienoiskoossa.
Ja sitähän se hyvinkin on. Koko kaupungin rakenne pilvenpiirtäjineen, tekosaarineen ja ns. vanhoine kaupunkeineen on kuin suoraan Dubain kartalta - kutistettuna pienoiskokoon. Erityisesti Dohasta pistää silmääni heti kaupungin siisteys. Nurmikot vihertävät, roskan roskaa ei näy missään, kaikki on hoidettua ja huoliteltua. Ostoskeskukset ovat täälläkin suuria ja prameita, ja erityisesti ihastumme Villaggio Malliin, jonka katto on tehty jäljittelemään sinistä taivasta ja käytävät pikkukylän katuja. Keskellä ostoskeskusta kulkee kanaali, johon voi paremmin tutustua gondolin kyydissä - perinteisesti kuljettaja seisoo veneen peräosassa ja ohjaa sitä pikkusiltojen ali. Lapsia kiikkerä gondoli jännittää, ylhäältä kanaalin reunoilta ihmiset vilkuttavat meille.



Ostoskeskuksen vieressä sijaitsee The Torch -hotelli ("soihtu"); 300 metriä korkea valaistu kapea torni, joka on yksi Dohan maamerkeistä, sekä kaupungin korkein hotelli. Sen kupeeseen puolestaan nousee pikkuhiljaa jalkapallostadion; yksi niistä kahdestatoista arkkitehtuurin mestariteoksesta, joiden kautta Doha valmistautuu isännöimään vuoden 2022 jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Mitä tämä pieni maa sen jälkeen kaikilla näillä stadioneilla sitten tekee? Oikein hyvä kysymys.



Toisena päivänä ajelemme kaupungin eri alueilla. Pyhien takia liikennettä ei ole juuri nimeksikään, ja pääsemme sujuvasti paikasta toiseen. Kaupunkiin rakennetaan valtavasti; jopa jo valmiiden valtavien pilvenpiirtäjien tiheään viidakkoon nousee jatkuvasti uusia. Ja edelleen, kaikki on siitä huolimatta siistiä ja järjestyksessä. Kuten Bahrainissa tai Arabiemiraateissa, myös Qatarissa naiset saavat ajaa, ja länsimainen pukeutuminen (tosin asiallinen sellainen) on sallittu. Eräälle kaupungin yksityiselle rannalle emme kuitenkaan pääse, sillä siellä naiset eivät saa olla bikineissä. Niinpä päädymme erilliselle Beach Resortille, jossa on paljon länsimaalaisia, ja asu on täysin vapaa. Alueella on pari uima-allasta, ravintola, merenranta ja vieläpä sauna ja poreallaskin. Merivesi on suloisen lämmintä, ja loikoilemme lasten kanssa rantavedessä simpukoita keräillen ja paahtavan auringon ja viileän merituulen suloisesta yhdistelmästä nauttien.




Illalla lähdemme Souq Waqifin markkina-alueelle. Alueella on pieniä puoteja ja kojuja vieri vieressä. On kahvilaa ja ravintolaa, kodintarviketta, matkamuistoa, viiriäistä ja maaoravaa. Yksi souqin alueista onkin omistettu eläimille - sieltä löytyy mm. tarvikkeita Arabian niemimaan perinteiseen haukkametsästykseen. Itse haukat ovat hyvin arvokkaita ja vaikeasti hankittavia. Eid-juhlallisuuksista johtuen souqin alueella on iltajuhla. On huvipuistolaitteita, poniajelua, värikkäitä valoja, rytmisiä tanssi- ja lauluesityksiä, kulkueita. Kiertelemme väentungoksessa nauttien tunnelmasta ja väreistä. Ilta hehkuu kuumuutta vaikka pimeydessä se onkin siedettävää.





Dohan ehkä tunnetuin nähtävyys valitettavasti jää meiltä näkemättä; islamilaisten taiteiden museo. Rannassa sijaitsevaa, arkkitehtuurisesti näyttävää rakennusta on moni kehunut mielenkiintoiseksi vierailukohteeksi, mutta juhlallisuuksien takia se on valitettavasti kiinni koko oleskelumme ajan. Toisaalta, ainakin meillä on nähtävää seuraavallekin käyntikerralle - jonka varmasti ajoitamme hieman viileämpään aikaan; Dohassa kun on upeat rantabulevardit, ja kaupungin infrastruktuuri mahdollistaa kävelemisen ulkona..!



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Lampaita liikenteessä

Kuluneena viikonloppuna mietiskelin miksihän yhtäkkiä lampaita näkyy niin paljon. Kumma juttu kun niitä kurkistelee lava-autojen lavoilta ja kulkee paimennettuina laumoina isojen teiden varsilla. No, jos sitä tarkemmin pysähtyisi miettimään... Kuluneena sunnuntainahan oli varsinainen lampaiden päivä - Eid-Al-Adha -juhlan suuri teurastuspäivä. Eid-Al-Adhasta kirjoitin viime vuoden syyskuussa hieman tarkemmin; joka tapauksessa kyseessä on paikallisen kalenterin toiseksi suurin juhla-aika ramadanin päätösjuhlan jälkeen. Jokainen kynnelle kykenevä muslimimies teurastaa tällöin lampaan perheelleen - tai hankkii asianmukaisin menoin teurastetun lampaan. Kuuleman mukaan lampaan teurastuksen kauempaa käsin voi hoitaa myös puhelinpalvelussa - rukoukset kuuluvat puhelimen välityksellä, jolloin teurastus voidaan hyvillä mielin hoitaa uskonnon kaikkien vaatimusten mukaisesti.
Eikä tietenkään pidä unohtaa radiota. Sekin lakkaa kyseisenä päivänä kokonaan soittamasta musiikkia, ja toistaa ainoastaan tiettyä rituaalinomaista rukousta yksitoikkoisessa sävelessä. Miten sattuikin, että juuri samana päivänä meidän perheellä oli suunniteltuna yli neljän tunnin ajomatka. Rukous tuli hyvinkin tutuksi.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Työn iloa


Nyt ne sitten ovat alkaneet. Työt.
Odotukset olivat ristiriitaiset. Toisaalta innostusta lähes puolentoista vuoden jälkeen tehdä jotakin ns. hyödyllistä, tienata rahaa, saada päiviin sisältöä. Toisaalta, epävarmuutta uudesta ympäristöstä ja asemasta naisena muslimikulttuurissa, toimiston ainoana naisena. Olin käynyt joskus mieheni mukana toimistolla; toimistohuoneet on rakennettu tehdashallin yhteyteen kahteen kerrokseen, ja työntekijöitä toimistolla on alle 10 henkilöä - minua lukuun ottamatta kaikki miehiä.
Ensimmäisenä työviikkonani on kyseenalaista olenko käyttänyt enemmän työpäivän aikana tietokonetta vai pölyrättiä. Paitsi että uudessa työhuoneessani ei ollut yli puoleen vuoteen ollut ketään töissä, olivat myös yhteiset tilat epäjärjestyksessä - ja likaisia. Tehtaan puolelta leijailee hienoista metallipölyä ja kuorruttaa pinnat kilpaa tehdashallin avoimista ovista pyyhkäisevän hiekan kanssa. Ja kun jonkin pinnan on kertaalleen märällä rätillä ja pesuaineella pyyhkinyt, se näyttää kuivuttuaan jälleen samalta kuin aloitettaessa.
Ilmastointi ärjyy minkä ehtii. Sen ansiosta toimistohuoneet ovat miellyttävän viileitä silloin kun eivät ole hyytävän kylmiä. Ja lämmittelemään voi tietysti aina lähteä mukavuuslaitoksiin, jotka sijaitsevat tehtaan vastakkaisessa päässä, ja joiden viilennykseen ei suotta ole satsattu. Minulla on sentään ylellisesti avain ainoaan istumapöntöllä varustettuun wc:hen; useimmat työntekijöistä käyttävät koppeja, joissa on reikä lattiassa.
Nyt oma huone alkaa näyttää kohtalaisen viihtyisältä ja työpiste tuntua omalta. Työnkuvaltani olen siis markkinointiassistentti, mikä tarkoittaa aika lailla kaikkea mahdollista paperityötä, jota kukaan ei juuri ole vuosiin hoitanut. Hinnastoja, nettisivuja, yritysesittelyitä, lehtiartikkeleita, messuja... Sinällään tuttua ja mielekästä työtä, hyvältä tuntuvaa.
Päivien pituus väsyttää. Normaali työpäivä täällä Saudi-Arabiassa on 8h päivässä, kuutena päivänä viikossa. Me kuitenkin työskentelemme vain viitenä päivänä, jolloin työpäivälle kertyy pituutta 10h. Iltaisin tuntuu hyvältä vain olla kotona, viettää aikaa lasten kanssa, ja yrittää tsempata itseään vielä salille iltapimeässä - siitä kuitenkin omalta osaltaan muodostuu se jaksaminen ja hyvä olo.
Niin ja ne työkaverit. Jälleen kerran Saudi-Arabia on yllättänyt positiivisesti. Kaikki toimiston miehet ovat kohteliaita ja ystävällisiä, vaikka eivät ehkä oma-aloitteisesti tulekaan juttelemaan. Niin, ja työasuna minulla on tietysti se maahan asti ulottuva musta kaapu, abaya. Muutenhan saattaisin pistää silmään vähän liikaakin.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Huvituksia

Saudipariskunta tavallisimmissa asuissaan menossa elokuviin; naisella musta kaapu ja huivi, sekä kasvot peittävä nikab; vain silmät näkyvät. Miehen valkoinen kaapu ja punavalkokuvioitu huivi ovat paikallisittain ns. smart casual -pukeutumista; vähän parempaa arkivaatetta.
Niin ja ne elokuvat tietysti mennään katsomaan Bahrainiin; Saudi-Arabian puolella ei ole yleisiä elokuvateattereita...!

torstai 1. syyskuuta 2016

Takaisin hiekan keskelle

Se kolmen kuukauden kesäloma on nyt sitten ohi. Jos aiemmin, työelämässä ollessani, ajattelin ettei kuukauden loma mihinkään riitä, niin ei kyllä riitä kolmenkaan. Lomannälkä kasvaa lomaillessa, ja uutta tekemistä keksii joka päivä lisää. Kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta useampi kesäteatteri jäi näkemättä, peräkonttikirppikset jäivät kovin vähiin, pitkät juoksulenkit metsässä eivät mahtuneetkaan päiväohjelmiin... Aina voisi tehdä enemmän, lisää ja vielä vähän. Ja tavata ystäviä, aina mieluummin monesti kuin vain sen yhden lounaan verran.
Eli minä ja lapset olemme palanneet Saudi-Arabiaan. Mieheni lomaili vain muutaman viikon ajan, ja on jo ollut täällä pidempään. Ensimmäinen tuntuma Bahrainin lentokentältä lähellä puoltayötä on varsin mukaansatempaava; läkähdyttävä kostea kuumuus, joka kietoutuu, vaikeuttaa hengittämistä ja kastelee vaatteet. Nythän siis ei enää kuulemma ole edes kuuma; pahimmat helteet ovat jo ohi.
Yllättäen parissa päivässä helteisiin alkaa kuitenkin taas tottua, vaikka kummasti vesipullo jos toinenkin tyhjenee päivän aikana. Vietämme ensimmäisen viikonlopun Bahrainissa; lapset uivat uima-altaassa itsensä läkähdyksiin, syömme hyvin, emme kiirehdi.
No tietysti pitää olla joitain pieniä vastoinkäymisiäkin. Ja byrokratiaa. Bahrainin lentokentälle illalla tullessamme meille annetaan viisumit. Käytäntö on minulle uusi, sillä autolla rajaa ylitettäessä ei viisumeita erikseen anneta; iqaman tarkistus riittää. Niinpä en sitten ymmärräkään lukea käteeni saamani arabiankielisen lappusen ainoaa ymmärrettävää kohtaa: "24 hrs". Eli viisumi on vuorokauden voimassa, ja sinä aikana meidän oletetaan poistuvan autolla Saudi-Arabian puolelle, jossa meillä on siis oleskelulupa. Oikein hienoa, mutta olemme varanneet hotellin kahdeksi yöksi. Mitäs sitten tehdään? No seuraavana aamuna lähdemme autoilemaan Bahrainin ja Saudi-Arabian rajalle, jossa huomattavan ystävälliset tullimiehet yrittävät keksiä miten voisimme asian ratkaista. Toinen vähemmän ystävällinen tullimies kuitenkin sanoo lopullisen sanan, ja toteaa ettei mitään voi tehdä; jos haluamme viettää toisenkin yön Bahrainissa, meidän on ensin ajettava Saudi-Arabian puolelle, ja palattava takaisin rajan yli autolla. Kuulostaa hyvältä. Paitsi että on perjantai. Rajan alue on täynnä autoja, joilla kaikilla on vain yksi suunta: Bahrain. Saudi-Arabian puolelle pääsemme vaikeuksitta, mutta toisella puolella joudumme jonoon odottamaan. Jolloin auton ilmastointilaite alkaa kiukutella. Vietettyämme vajaat kaksi tuntia seitsenpaikkaisessa saunassa, pääsemme lopulta takaisin hotellille ja uima-altaalle. No, ensi kerralla tarkistan mitä papereita käsiini työnnetään.
Kotona Dammamissa asiat ovat lähteneet kulkemaan omaa lokoisaa polkuaan. Olen ollut kotona ensimmäiset päivät; lapset leikkivät ystäviensä kanssa kuin aina ennenkin, ja jostain sieltä mielen sopukoista se englannin kieli taas nousee. Uusi perheenjäsenemme, filippiiniläinen kotiapulainen Doly, on täysin asettunut meidän poissa ollessamme, ja tuntee keittiön ja tavaramme paremmin kuin minä itse. Astiat katoavat pöydiltä yhdessä hujauksessa, pyykit ilmestyvät silitettyinä ja puhtaina pinoihin heti käyttöä seuraavana päivänä. Lisäksi Doly laittaa ruokaa. Ja hyvää sellaista. Vaikka on aika tarkoitukseton olo pyöriä kotona ilman että edes luvan kanssa saa mitään hyödyllistä tehdä, niin kyllähän se vaan on aika hienoa, että ei ole pakkoa tehdä sitä tai tätä eikä yhtä sun toista. Lapsetkin pitävät Dolysta, joten uskon että heillä ei tule vaikeuksia viettää tämän kanssa aikaa kun koulu ja paluu arkeen alkaa. Seuraavaksi minulla onkin sitten edessä henkinen valmistautuminen töiden aloittamiseen. Vuosi alkakoon.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Vihreää ja vehreää

...eli Suomessa ollaan! Olen nyt lasten kanssa viettänyt kymmenisen päivää koti-Suomessa, ja niihin on mahtunut niin sadetta kuin pilvetöntä taivastakin, kylmää ja hellettä; niin kuin Suomen kesään aina. Yhteistä jokaiselle päivälle on ollut vihreys; vielä useamman päivänkin jälkeen se jaksaa yllättää positiivisesti ja samalla rauhoittaa mieltä. Ilma on happirikasta, ulkona ollaan oltu joka päivä, eikä juuri mikään tunnu terapeuttisemmalta kuin puuhailu puutarhassa. Hiekkaa ja tukahduttavan kuumaa kosteutta emme nyt ole kaivanneet. Tomaatit, perunat ja kurkut maistuvat sille mille pitääkin, samoin maito. Ruisleipää löytyy hyllytolkulla. Kotona on hyvä olla, kaikin puolin.





Syksyllä perheessämme on tiedossa muutoksia. Syyskuun alussa aloitan myös itse työt Dammamissa, mieheni työpaikalla markkinointiassistenttina. Pääsääntöisesti naiset Saudi-Arabiassa eivät työskentele, ja ne harvat työpaikat ovat sairaanhoitajille, opettajille ja lastenhoitajille, joskus myös kassatyöntekijöille. Toimistoon pääseminen on harvinaista herkkua ja varsinainen onnenpotku; etenkin kun en aktiivisesti etsinyt töitä; en olisi uskonut niitä edes etsimällä löytävänikään. Saudi-Arabiassa ei ole tuloveroa, joten palkan saan lyhentämättömänä. Oman värinsä varmasti työhön tulee tekemään se, että ensinnäkään en itse voi autoilla työpaikalle. Niinä päivinä, joina mieheni on matkatöissä, joudun joko ottamaan taksin, tai ehkä turvautumaan jonkun työkaverin apuun. Ja ne työkaverit... Toimisto on pieni, ja tulen olemaan siellä ainoa nainen. Työtoverit ovat eri Lähi-Idän ja Aasian maista, ja varmasti kohtelevat minua kohteliaasti ja asiallisesti, mutta huoletonta vitsailua tai uusia ystäviä tuskin voin odottaa saavani. Työrauha varmasti ainakin turvattu... Toisaalta, on varmasti mielenkiintoista nähdä erilaisia työskentelytapoja. Ja työ itsessään toki houkuttelee ja haastaa.
Perheessämme aloittaa elokuussa filippiiniläinen kotiapulainen, hieman yli 30-kymppinen nainen. Hän on tähän asti työskennellyt viereisessä compoundissa, toisessa perheessä, joka nyt palaa kotimaahansa. Hän vaikuttaa reippaalta ja iloiselta, ja puhuu hyvin englantia. Koska lapset palaavat koulusta jo hieman puolenpäivän jälkeen, oli miltei välttämätöntä ottaa joku työskentelemään kotiin. Muutamaksi tunniksi palkattu lastenhoitaja tulisi lopulta meille kalliimmaksi kuin joku, joka meillä kotona asuu, ja tekee siinä samalla vielä kotityötkin. Filippiiniläinen ruoka on myöskin hyvää... :)
Nyt on kuitenkin aika keskittyä kesään ja lomailuun. Rauhoittua ja nostaa kasvot aurinkoon. Ulkoilla ja syödä marjoja. Puuhailla puutarhassa ja uida järvessä. Valmistautua uusiin haasteisiin.