tiistai 27. lokakuuta 2015

Muuttoaikeita

Olemme nyt jonkin aikaa kierrelleet lähialueiden compoundeihin tutustumassa. Kotimme on kyllä viihtyisä, ja olemme saaneet ystäviä, mutta asuinalueemme on erityisen kallis verrattuna laatuun, eikä asukkaiden mielipiteitä juuri oteta huomioon. Lisäksi suuressa compoundissa (lähes 500 asuntoa) on se haittapuoli, että yhteisöllisyyttä ei juuri muodostu eikä kaikkiin millään tutustu. Compoundissamme on myös poikkeuksellisen paljon poikamiesasuntoja, joissa asuu miehiä ilman perheitä. Tämä aiheuttaa väistämättä sen, että ilmapiiri on erilainen.
Pakko ei ole muuttaa, mutta katsotaan jos löydetään jotain kivaa. Tällä ajatuksella lähdimme liikkeelle. Kaupunginosamme on viihtyisä, ja lasten koulu lähellä, joten päätimme ettemme lähde kauas. Vaikkapa viiden kilometrin säteelle? Ensimmäinen ajatukseni oli, että vaihtoehtoja ei tule olemaan montaa. Mutta kyllä niitä on. Pelkästään meidän korttelissamme on kahdeksan compoundia, tosin yksikään niistä ei niin suuri kuin nykyinen asuinpaikkamme. Asuntojen lukumäärä vaihtelee 10 ja 500:n välillä, ja samoin compoundien palvelut ja ulkoinen olemus. Joissakin on vain omakotitaloja, joissakin vain kerrostalohuoneistoja, ja lisäksi niiden väliltä löytyy kaikkea mahdollista. Valinnanvaraa siis todellakin on.
Vaikka halusimme pienemmän asuinalueen, emme kuitenkaan halua tinkiä palveluista emmekä halua maksaa enempää kuin mitä jo nyt maksamme. Siinä siis kriteerit. Kiersimme lähialueelta 12-15 compoundia, meille esiteltiin asuntoja, kerrottiin palveluista, luvattiin hyvää ja hurmaavaa. Moni alue oli kallis, moni puolestaan täynnä. Monessa ei ollut riittäviä palveluita; esim. urheilumahdollisuudet ja oma elintarvikekauppa ovat meille tärkeät. Nopeasti totesimme, että joka makuun löytyy jotakin. Yksikään asuinalue ei mitä luultavimmin ole täydellinen, mutta kaikista löytyy hyvää.
Nyt olemme allekirjoittaneet vuokrasopimuksen erään alueen kanssa, ja pääsemme muuttamaan joulukuun alussa. Alue sijaitsee lähellä, ja se sisältää omaa ravintolaa ja hotellia lukuun ottamatta samat palvelut kuin nykyinen compoundimme. Taloja alueella on 91, ja niissä asuu ainoastaan perheitä, ei poikamiehiä. Uutta kotiamme remontoidaan parhaillaan, olemme saaneet valita maalit huoneisiin, ja myös huonekaluihin voimme vaikuttaa. Pinta-alaltaan talo on suurempi kuin nykyinen kotimme, vaikka makuuhuoneita on saman verran. Lisäksi taloon kuuluu palvelijan huone, joka meillä taitaa tulla lähinnä varastotilana käyttöön :)
Jännittävää. Odottavaa. Uuteen valmistautumista.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Arkea

Vaihteeksi hieman yleisiä kuulumisia meidän perheestä. Lapset ovat nyt olleet neljättä viikkoa koulussa lomien jälkeen, ja päivärytmit alkavat vähitellen muotoutua. Aamut ovat aikaisia, koulupuvut puetaan vielä unihiekkaa silmistä hieroen. Hyvillä mielin lapset kouluun lähtevät, ja tyytyväisinä myös tulevat takaisin. Tytöistä vanhempi harjoittelee jo arabian kieltä, ja sen lisäksi ovat opetelleet kahden kuukauden aikana kaikki länsimaiset aakkoset, numerot ja luvut 50:een asti. Nuorempi harjoittelee ensimmäisiä länsimaisia aakkosiaan ja numeroita. Englannin, matematiikan ja arabian lisäksi tytöillä on kerran viikossa liikuntaa. Vanhemmalla tytöllä on myös tiedettä, jossa harjoitellaan mm. ruumiinosia, luontoa jne. Lisäksi tunneilla kuunnellaan musiikkia, lauletaan ja leikitään, luetaan kertomuksia. Molemmat tytöt ovat jo saaneet koulusta ystäviä, ja tuntuvat viihtyvän hyvin. Melko usein koululla järjestetään teemapäiviä (terveellinen ruoka, hygienia, lemmikit, värit....), ja silloin tällöin retkiä.
Viime viikolla tapasimme opettajat koululla järjestetyssä vanhempien päivässä. Kummankin tytön opettajat kehuivat tyttöjä reippaiksi ja hyvin porukkaan sopeutuneiksi. Englantia ei vielä kumpikaan puhu, mutta se ei vielä yllätä saati huolestuta. Vanhempi tytöistä sai erityisesti kiitosta sorminäppäryydestään ja sydämellisyydestään, nuorempi kärsivällisyydestään ja tunnollisuudestaan. Nuorimman suurimmaksi ongelmaksi oli muodostunut se, että väritettäessä värit eivät ihan pysy kuvan sisällä. No, ehkä me vanhempina voimme elää tämän asian kanssa. Tapaamisesta jäi hyvä mieli; lapset ovat päässeet rakentamaan omia ympyröitään, pärjäävät ja oppivat uutta. Niinhän se vain on; jos lapset viihtyvät ja heillä on kaikki hyvin, on sen myötä kaikki hyvin koko perheessä.
Kotitehtäviä tulee nuorimmalle kahtena päivänä viikossa, vanhemmalle neljänä. Alkuun läksyt eivät miellyttäneet ja niitä tehtiin pitkin hampain, mutta nyt tytöt jopa vapaaehtoisesti niitä alkavat näperrellä kotiin tultuaan.
Läksyjen jälkeen syödään, sitten vain ollaan. Joskus leikkiä, joskus piirrettyjä. Iltapäivällä lähdemme joko uima-altaalle tai leikkipuistoon; molemmissa on ystäviä ja tuttuja. Lisäksi tytöt ovat aloittaneet uimakoulun, jota pitää alueen altaalla yksi äideistä. Pienimmät harjoittelevat vielä potkuja ja kuplien tekoa veteen, kun taas isommat jo hiovat eri uimatyylejä. Polkupyörät ja potkulaudat on ostettu, ja niillä on helppo siirtyä paikasta toiseen compoundin sisällä.
Elämä alkaa tuntua hyvällä tavalla arkiselta.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kiireettömyyttä

Huomaan täällä Saudi-Arabiassa alkavani vaipua olotilaan, jossa päivät sekoittuvat toisiinsa, aika soljuu hitaasti eteenpäin, ja tunnit seuraavat toistaan. Sekoitan päivät keskenään. Joskus unohdan jotain sovittua (tosin eipä sillä; montaa sovittua asiaa ei edes viikon mittaan ole, kalenteria ei juuri tarvita). En muista mitä tein eilen, viime viikosta puhumattakaan.
Kiireisten ja työn ja opiskelun täyttämien ns. ruuhkavuosien jälkeen tuntuu helpottavalta olla tarvitsematta kalenteria. Ne asiat, jotka päivässä pitää tehdä, voin ajoittaa haluamallani tavalla, eikä niitä edes ole montaa. Välillä tosin huomaan miettiväni olenko tämän ajanjakson jälkeen täysin yhteiskuntakelvoton Suomeen; selviänkö enää ikinä ihan oikeassa työelämässä ja arjessa..? Ja samanaikaisesti totean, että en edes halua miettiä sitä nyt. Siihen on vielä aikaa, ja nyt tämä on minun arkeni, josta saan ihan luvan kanssa nauttia.
Toisaalta päiviä sekoittavat myös erilaiset viikkorytmit. Viikko alkaa sunnuntaista, ja vapaapäiviä ovat perjantai ja lauantai. Samanaikaisesti yritän pitää mielessä sekä viikkorytmin täällä että Suomessa. Tänään sunnuntaina lapset ovat koulussa ja puoliso töissä, mutta kotona ystävät ja sukulaiset viettävät pitkää vapaata. Perjantaisin toisinpäin.
Suomessa ajan kulkua on helppo seurata vuodenaikojen mukaan. Elokuusta tähän lokakuun puoliväliin lämpötilat ovat laskeneet, sateet lisääntyneet, yöt kylmenneet, ruska levinnyt.... Saudi-Arabiassa kaikki näyttää aina vain samalta. Aurinko laskee hieman aiemmin, ja päivän maksimilämpötila on laskenut viitisen astetta; olemme siis +40 asteen alapuolella jo! Varhain aamulla ja myöhään illalla on joskus jopa miellyttävää, kun lämpötila on jopa alle +30. Kohta voimme harkita illallisen tai aamupalan syömistä ulkona...
Aika pysähtyy kun päivät ovat samanlaisia. Ei vuodenaikaa, ei kalenteria. Ei kiirettä. Joskus ehtii jopa miettiä että mitähän sitä nyt seuraavaksi oikein tekisikään. Olotila, jossa olen vuosia halunnut olla, ja jota en ajatellut vielä vuosiin voivani saavuttaa. Aurinko aamuisin ja iltaisin.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Tärkeitä kortteja

Yli kolmen kuukauden odottelu on palkittu, ja meidän perheellä on nyt iqamat! Olemme vieläpä ensimmäisten joukossa, jotka saavat kyseisen henkilökortin viideksi vuodeksi; aiemmin voimassaoloaika on ollut vain kolme vuotta.
Kuvakin on tyylikäs; lentokentällä aamuneljältä ensimmäistä kertaa maahan saapuessa...





keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Aamukahvia

Miten ne länsimaiset naiset oikein saavat päivisin aikansa kulumaan kun lapset ovat koulussa ja miehet töissä? Juoden kahvia, juoruten ja shoppaillen? No aika lähelle ;)
Eilen osallistuin ensimmäistä kertaa naisten aamukahvikokoontumiseen, coffee morningiin. Näitä järjestävät useat compoundit esim. kerran kuukaudessa, tai tietyt työpaikat miesten puolisoille. Yleensä sana kulkee epävirallisesti suusta suuhun, sillä turvallisuussyistä kokoontumisista ei haluta tiedottaa julkisesti esim. sähköposteilla tai julisteilla. Aamukahvikokoontumiseen ilmoittaudutaan ja ostetaan lippu jo etukäteen. Tällä kertaa meidän compoundistamme lähtee 17 rouvaa taksilla parin korttelin päässä sijaitsevaan toiseen compoundiin.
Moni meistä hämmästeli aamukahvikokoontumisen kallista hintaa (50SAR, n. 12€), mutta syykin siihen selviää paikan päällä. Compoundin ravintolasali on katettu viimeisen päälle. Kokki paistaa yhdessä kulmassa munakkaita ruokailijoiden toiveiden mukaan. Seisovasta pöydästä löytyy leipää ja useita erilaisia leivänpäällisiä, juustoja, hedelmiä, pasteijoita, erilaisia salaatteja, falafelia, Om'alia (puurontapainen mössö, joka on tehty kuivatuista hedelmistä, maidosta, sokerista, voista ja murennetusta leivästä) sekä lukuisia erilaisia kakkuja ja leivonnaisia. Kahvit, teet ja mehut. Kaikki on tuoretta ja erittäin maukasta. Suuri ruokapöytä on salin keskellä, ja sen reunoille on katettu pöydät, joista valitsemme paikat. Salin molemmissa päissä on myyntipöytiä, joita voi vapaasti käydä kiertelemässä. Koruja, laukkuja, koriste-esineitä, huiveja, arpoja.
Tapahtuma on vapaamuotoinen, kukin voi syödä ja tutustua myyntipöytiin haluamassaan järjestyksessä. Rouvat kiertelevät pöydissä ja jututtavat tuttaviaan muista compoundeista. Itsekin saan uusia tuttavuuksia, ja myös oman compoundin sisältä tutustun muutamaan rouvaan, joita en edes muista koskaan aiemmin nähneeni. Tunnelma on vilkas ja välitön. Reilun tunnin kuluttua järjestetään arvonta; muutama palkinto pääsylipun numeron perusteella, ja loput ostettujen arpojen numeroilla.
Tuntuu mukavalta, että myös meille naisille järjestetään kokoontumisia ja aktiviteetteja, ja on hauska nähdä muita compoundeja ja tutustua niiden elämään. Vaikka ehkä meidän naisten rooli täällä Saudi-Arabiassa on enemmänkin toimia tausta- ja tukijoukkoina, on viihtyminen ja jaksaminen silti tärkeää. Harva mies suoriutuu hyvin työstään ja suostuu tänne jäämään, jos perhe ei viihdy, tai tue tätä muutosta. Se tehtiin meidänkin perheellemme selväksi jo ennen päätöstä lähteä tänne; itsekin keskustelin mieheni esimiehen kanssa pitkään omasta tilanteestani ja mielipiteistäni. Me naiset mahdollistamme sen, että perhe voi hyvin ja mies voi keskittyä työhönsä.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Murkkuja ja mehiläisiä

Moni on kysellyt ötököistä ja matelijoista. Onko käärmeitä? Skorpioneja? Hämähäkkejä? Vastaus on vähän liiankin helppo: ei. Siis ei ainakaan täällä kaupungeissa ja asuinalueilla. Pieniä sisähämähäkkejä toki löytyy, samoin kärpäsiä ja pienenpieniä polttiaisen tapaisia hyttysiä, mutta ei mitään mullistavaa tai erityisen pelottavaa.
Ampiaisia ei juuri näe, ja ne ovat hieman pienempiä kuin Suomessa, oranssinmustia. Parhaiten niitä löytää kellumasta uima-altaasta, josta nuorimmainen on jo saanut kaksi pistosta, kun on vahingossa huitaissut kädellään vielä elävää ampiaista. Samalla tuli testattua, että tyttö ei ole perinyt isänsä hengenvaarallista allergiaa ampiaisenpistoille.
No gekkoliskoja täällä on. Pieniä ja hiekanvärisiä vipeltäjiä, jotka tulevat pimeällä näkösälle, kiipeilevät talon seinillä ja pyydystävät pikkuhyönteisiä. Vaikka gekot ovat harmittomia ja jopa omalla tavallaan viehättäviä, niitä ei kannata päästää sisään. Niiden jahtaaminen katon rajasta ja verhoista nimittäin käy haastavasta urheilusta, joka kysyy kylmähermoisuutta, nopeita refleksejä sekä peräänantamattomuutta.
Muurahaisia on talon seinustalla paljon; suomalaisen kukkakärpäsen kokoisia pikkuisia ja mustia. Ensimmäisenä päivänä lapset kyselivät purevatko ne, ja tokaisin välittömästi että ne ovat vaarattomia. Ja niinhän ne olivatkin - kunnes tytöt pihaleikeissään astuivat niiden pesään. Molemmat tulivat leikin jälkeen sisään, mutta parin minuutin jälkeen nuorimmainen alkoi itkeä, sillä hänen ylävartaloaan poltti ja kirveli. Kun riisuin paidan, tytöllä oli ylävartalossa kauttaaltaan näitä pienenpieniä ja vaarattomia, jotka olivat purreet ihoon niin napakasti kiinni, että niitä piti nyppiä irti voimaa käyttäen. Samalla kun suihkutin itkevää ja kirkuvaa nuorimmaista, alkoi vanhempi tyttö yhtäkkiä huutaa korkealla äänellä. Hänelläkin oli muurahainen, tosin onneksi yksi vain. Ja kaikista paikoissa sisällä korvakäytävässä. Sitä huudon määrää. Molemmat korottavat kirkumistason maksimiin kaikuvassa kylpyhuoneessa, ja yritän samanaikaisesti nyppiä nuorimmaisen iholta pieniä mustia otuksia irti, sekä kurkistella ja pumpulipuikolla puhdistaa vanhemman korvaa. Vähitellen itku lakkaa, ja korjaamme käsityksen, että pienetkin muurahaiset purevat.
Viime viikolla löysimme tähän asti yllättävimmän pikkuötökän. Lapsilla on ollut pihaleikeissä hiekkaämpäri, johon he lapioivat puoleenväliin asti pihan hienoakin hienompaa hiekkaa. Ämpärin hiekkoineen tytöt laittoivat pihan kasteluhanan alapuolelle, joka hieman vuotaa. Ämpärissä on siis ollut parisen viikkoa hiekkaa, jonka päällä tasainen vesikerros. Lopulta lapset kaatoivat veden pois ja kumosivat hiekkakakun pois ämpäristä. Ja mitä löytyikään hiekan seasta? No kaksi kastematoa. Eikä ihan pieniä, vaan lähes 5 cm mittaisia lieroja. Mistä ne ovat tulleet? Mitä rutikuivan hiekan seassa on ollut alun perin? Vai kiipesivätkö ne ämpäriin veden haistettuaan ja sukelsivat veden läpi hiekkaan? Nyt meillä pohditaan miten kastemadot saavat alkunsa.


sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Naisen asemasta

Uskallan arvata, että otsikon perusteella tästä tekstistä tulee yksi blogin luetuimpia. Saudi-arabialaisten naisten alistettu asema ja elämä hunnun takana on ollut yksi viime vuosien puhutuimpia ihmisarvokysymyksiä. Ehkä tuotan nyt lukijalleni pettymyksen, sillä en valitettavasti osaa kertoa kovista lyönneistä, vihaisista huudoista enkä julkisista kivityksistä. Silti suosittelen lukemaan :)
Koraanin mukaan naisella ja miehellä on kummallakin oma osansa. Se ei tee toisesta toista alempaa tai huonompaa. Mies on naisen tukija, opettaja ja ohjaaja, joka osoittaa naiselle kunnioitusta ja hellyyttä. Nainen on miehen kodin hallitsija, joka osoittaa puolisolleen kunnioitusta ja hellyyttä. Ei kuulosta pahalta, eihän? Toki on täysin eri asia miten tämä käytännössä toteutuu, mutta lähtökohta on ollut tasa-arvoinen.
Entäs sitten se kuuluisa pukeutuminen? Ne hunnut ja kaavut? Nainen verhotaan julkisella paikalla, jotta hän ei aiheuta syntisiä ajatuksia muissa miehissä. Jotta hän on turvassa ja miehensä suojeluksessa. Eihän tämäkään nyt niin pahalta kuulosta, siis se lähtökohta.
Miten kunnioitus, suojelu ja hellyys sitten todella toteutuvat? Julkisilla paikoilla näkyy paljon paikallisia pariskuntia. Käsi kädessä ei kuljeta, eikä julkisella paikalla osoiteta hellyyttä muutenkaan fyysisesti, sillä sitä ei pidetä hyvien tapojen mukaisena. Pariskunnat kuitenkin kävelevät rinnakkain, juttelevat keskenään ja silloin tällöin nauravat yhdessä. Yhtään vihaista ääntä en ole kuullut. Lapsista pidetään erityisen hyvää huolta; usein näkee miehen kantavan lähes vastasyntynyttä vauvaa sylissään, höpöttelevän rattaissa istuvalle taaperolle tai hölmöilevän oman pienokaisensa kanssa nauraen. Lasten kohdalla hellyyttä osoitetaan julkisesti selvemmin kuin Suomessa.
Julkisuuteen on astunut monia saudinaisia, jotka haluavat rikkoa pukeutumisen pitkät perinteet, luopua huiveista ja kaavuista. Ajaa autoa. Luulen kuitenkin, että tämä ajatus on Saudi-Arabiassa suuressa mittakaavassa vasta heräämässä. Perinteet ovat pitkiä, ja uskon, että moni ei osaa edes ajatella, että toisinkin voisi olla; riippumatta siitä mitä miehet, laki tai Koraani sanovat. Ilman abayaa ja pää paljastettuna moni tuntisi olonsa alastomaksi. Miettikääpä rakkaat suomalaiset naiset, jos teitä yhtäkkiä kehotettaisiin luopumaan rintaliiveistä ja heittäytymään vapaiksi. Uskallan väittää, että menisi vuosia, että kaikki suomalaiset naiset niistä luopuisivat, saatikka tuntisivat olonsa mukaviksi ilman. No, ehkä ei täydellinen vertaus, mutta paras jonka keksin tähän hätään :)
Moni lapsi pukeutuu abayaan myös. Se ei ole pakollista, mutta luulen lasten rinnastavan sen aikuisuuteen ja olevan ylpeitä pukeutumisestaan. Minunkin tyttöni haluavat omat abayat. He haluavat olla niin kuin äiti. Olen luvannut ostaa ne heille, mutta en halua heidän käyttävän niitä julkisilla paikoilla. Olkoot ne heille muisto ja osa leikkejä kotona, ei jokin pakollinen tai epämukava.
Ulkopuolisen silmin kaikki siis näyttää olevan hyvin. Verhojen ja ovien taakse kätkeytyy paljon ja kaikenlaista, niin täällä kuin sielläkin. On hyvää ja on pahaa. Olen täysin varma, että on alistettuja naisia, jotka harvoin pääsevät lähtemään kotoaan. Suomessakin raportoidaan perheväkivaltatapauksista, joten onhan niitä oltava täälläkin. Valtaa ja kunnioitusta voi käyttää väärin ja usein käytetäänkin. Yleistykset ja ennakkoluulot kuitenkin usein estävät näkemästä sitä, mitä todella kaiken takana on - niin mustaa kuin valkoistakin.

torstai 8. lokakuuta 2015

Suomalaisia korvapuusteja

...leipojia myös Intiasta, Indonesiasta ja Nigeriasta :)

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Perinneruokaa

Jo tekstiä aloittaessani tiedän, että tämä on jo neljäs ruokaa koskeva kirjoitus tässä blogissa. Toivottavasti en toista itseäni, mutta ruualla on suuri merkitys osana kulttuuria ja sen kokemista. Yllättäen, tässäkin kirjoituksessa mainitaan kana ja riisi :) Paikka, josta nyt kirjoitan, on sen sijaan poikkeuksellinen.
Miehelläni on työpaikalla vieraita Suomesta, ja hän on pyytänyt paikallisilta kollegoiltaan vinkkejä hyvästä paikallisesta ruokapaikasta. Saammekin erään hyvän paikan osoitteen, sekä kuvan paikasta ulkopuolelta. Ravintolan nimeä emme tiedä (vieläkään); ulkopuolella rakennuksessa on ainoastaan arabiankielistä kirjoitusta. Ulkoapäin ei kieltä osaamattomalle mikään kerro, että kyseessä on ravintola. Lisäksi paikka sijaitsee rauhallisella kadulla jonkin matkan päässä kauppakeskuksista ja ravintolakeskittymistä. Paikka, johon emme olisi koskaan osuneet sattumalta.
Ravintola on suosittu, ja erityisesti paikallisten suosiossa. Meidät viedään vanhaa maalaiskylää muistuttavan sisäpihan kautta sisään aulan penkeille odottamaan vuoroamme. Ravintola on kahdessa kerroksessa, ja sen seinät ja katto on koristeltu värikkäillä ornamenttikuvioilla ja perinteisillä esineillä. Tämä värikylläisyys ei ole harmonista eikä hillittyä, vaan elävää ja hehkuvaa.


Hetken kuluttua meidät ohjataan yhteen huoneeseen, joka on varattu vain meidän seurueellemme. Jalkineet jätetään huoneen ulkopuolelle. Sisällä huoneessa sama värimaailma jatkuu edelleen, katto on koristeltu vanhoilla puuparruilla. Pöytä on.... Siis täällä ei ole pöytää. Täällä on lattialla kirjavia mattoja, sekä monenlaisia tyynyjä. Istuudumme siis lattialle ja teemme olomme mukavaksi. Ruokalista on onneksi myös englanniksi. Useiden perinneruokien nimet eivät kuitenkaan sano meille mitään, joten Google on ahkerassa käytössä kun selvitämme mitä söisimme.
Ruoka tuodaan pienissä kärryissä. Tarjoilija levittää lattialle kaksi ohutta muovia, joiden päälle annokset nostellaan. Omia lautasia ei ole kenellekään. Lusikat meille sentään tuodaan, vaikka nekin lienevät vain säälistä ulkomaalaisia kohtaan. Yksi valtava vati sisältää maustettua riisiä, toinen leipiä, ranskalaisia perunoita ja grillattua lihaa; kanaa, vartaita, lammasta, nautaa. Alkupalalajitelmassa on kahdenlaista salaattia sekä hummusta (kikherneestä valmistettua tahnaa) ja kahta muuta leivän kanssa nautittavaa tahnaa. Lisäksi leipäsiä on kaksi pussillista. Juomana on Saudi Cocktail (myös tunnetaan nimillä Saudi Champagne tai Saudi Cooler); vissyä, omenamehua ja kauden hedelmälohkoja.


Ruoka on maukasta ja ehdottoman tuoretta; yksinkertaista ja herkullista. Tuntuu vieraalta kurkotella käsin pöydästä suupaloja itselleen, ja löytää miellyttävää asentoa lattialla, mutta selvästi kaikki nauttivat ruokailusta, jopa lapsille kaikki maistuu. Vaikka syömme kaikki niin paljon kuin jaksamme, ruokaa jää yli, ja siitä syödään meillä kotona vielä kolme seuraavaa päivää.
Kiireetön hetki, paluu historiaan; telttaan hiekkadyynien keskelle.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Ihmisiä nämäkin

Kun ensimmäisen kerran tulin Saudi-Arabiaan, jännitin tullissa näkyisikö huivin alta yksikään hius, ja asettelin sitä paremmin lakkaamatta. En katsonut miehiä kasvoihin, ja naisiakin vain nopeasti vilkaisten. Pelkäsin käytökselläni poikkeavani joukosta, tai tekeväni jotakin väärin. Pelkäsin että voisin saada vääränlaisesta käytöksestä rangaistuksen.
Nyttemmin olen huomannut, että normaalia se käytös on täälläkin. Vaikka toisilleen tuntemattomat naiset ja miehet eivät ole kuin välttämättömissä tilanteissa keskenään tekemisissä, se ei silti tarkoita ettenkö voisi kiittää ja hymyillä palvelutilanteessa. Siitä hyvästä ketään ei ruoskita tai pidätetä. Hymy on ilmainen täälläkin, ja sen merkitys ymmärretään ympäri maailman.
Tavattuani useita länsimaisia naisia, olen havainnut että vain harva heistä käyttää huivia tai muuta päähinettä. Itsekin kannan huivia vain laukussa mukana, varmuuden vuoksi, mutta päähän en ole sitä enää muutamaan viikkoon laittanut. Ja hengissä olen yhä.
Tavat täällä ovat kuulemma muutamien viime vuosien aikana runsaasti muuttuneet. Länsimaisuus ja vapaammat käytöstavat ovat tulleet, ehkä jäädäkseen. Paikalliset naiset elävät kuitenkin satojen vuosien takaisen perinteen mukaan, enkä usko että he kovin nopeasti luopuvat hijabeista, abayoista ja nikabeista. Siis ihan riippumatta siitä, mitä miehet ja lait sanovat. Perinne ja tottumus ovat voimakkaita ja vaikeammin riisuttavia kuin huivi.
Eräässä kauppakeskuksessa astuin ostoskärryineni samaan hissiin kahden paikallisen nuoren naisen kanssa, joilla myös oli ostoskärryt. Kuten perinteistä, naiset käyttivät mustan kaavun ja huivin lisäksi nikabia, joten heistä näkyivät vain silmät. Pieni hissi oli tupaten täynnä ja puristauduimme seiniä vasten miten parhaiten pystyimme, toisiltamme anteeksi pyydellen. Toinen saudinaisista painoi hissin nappulaa. Hetki odottelua ja hissin ovet aukeavat. Alamme purkautua hissistä, naiset ensin ja minä heidän jälkeensä. Pääsemme kaikki ulos hissistä ja lähdemme kävelemään käytävää pitkin. Ensin pysähdyn minä, sitten naiset. Alamme kaikki nauraa. Olemme yhä samassa kerroksessa josta lähdimme; jostakin syystä hissi ei ole mennyt alas. Kikatellen pakkaudumme samaan hissiin samaan asetelmaan uudelleen, ja toinen naisista painaa nappia. Tällä kertaa pääsemme alakertaan, mutta naurulle ei tahdo tulla loppua. Pitkään vielä kun nauru ja kikattelu on loppunut, jää lämmin ja hyvä mieli siitä, että voi jakaa jotakin tuntemattoman kanssa. Vaikka sen pienenkin hetken.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Kotimaanmatkailua - Riyadhissa

Pitkän viikonlopun kunniaksi lähdemme koko perhe Riyadhiin, Saudi-Arabian pääkaupunkiin. Riyadh sijaitsee aavikon ympäröimänä, maan keskiosassa. Mieheni on työnsä puolesta tutustunut siellä asuvaan suomalaisperheeseen, jonka luo olemme nyt menossa kyläilemään. Perhe on asunut hieman alta vuoden Saudi-Arabiassa, ja heillä on 11- ja 9-vuotiaat poika ja tyttö.
Ajomatka kestää lähes neljä tuntia, josta suurin osa autiomaan poikki. Kolmikaistainen moottoritie kulkee dyynien ja kalkkikivitasankojen keskellä, silloin tällöin kitukasvuisia pieniä pensaita tai puita näkyy tien varsilla. Kamelilaumoja "laiduntaa" hiekan keskellä, ja niistä riittää lapsille ihmeteltävää ja katsottavaa, niitä kun ei tähän mennessä ole juuri näkynyt. Hiekan väri vaihtelee lähes valkoisesta voimakkaan terrakotan punaiseen, dyynit nousevat ja laskevat. Hiekka elää koko ajan; siitä kertoo teitä reunustavien aitojen hidas paikoittainen peittyminen hiekkaan, sekä satunnaiset osittain hiekkaan hautautuneet autonromut tien varsilla. Huoltoasemia matkan varrella on vain muutama, joten varaamme poikkeuksellisen monta vesipulloa matkalle mukaan; täällä ajatuskin auton hajoamisesta tien varteen nostattaa kylmät väreet. Liikennettä sentään on, mutta kuten aina Saudi-Arabiassa, se ei välttämättä ole hyvä asia; joukkoon mahtuu monenmoista kuskia ja kaasujalkaa.



Riyadhin kaupunki on juhlapyhien vuoksi rauhallinen, ei ruuhkia. Yleisilmeeltään kaupunki tuo mieleeni Bahrainin; siistimpää ja jonkin verran avarampaa kuin Dammamissa, runsaasti pilvenpiirtäjiä ja mitä erikoisimpia arkkitehtonisia ratkaisuja, joista äkkiseltään ajattelisi, että "tuo talo ei ainakaan pysy pystyssä".



Tuttavaperhe asuu sievässä ja hyvinhoidetussa compoundissa, jossa on melko vähän asukkaita, pääasiassa pohjoismaalaisia. Saamme vuokralle vierashuvilan compoundin alueelta, ja ensimmäisen päivän vietämme uusien ystävien kanssa altaalla, ja illalla heidän kotonaan grillaillen; nauttien hyvästä ruuasta, juomasta ja seurasta. Onpa tarjolla talon emännän tekemää kotiviiniäkin; harvinaista näillä leveysasteilla... Lapset ystävystyvät, ja on ihana seurata miten tytöt nauttivat saadessaan puhua suomea ja leikkiä omalla kielellään. Kieltämättä, hyvältähän se tuntuu kun taustat ja lähtökohdat ovat niin samanlaiset, että puhuttavaa löytyy vaikka kuinka :)
Lämpötila Riyadhissa on suunnilleen sama kuin Dammamissa, mutta ilma on huomattavasti kuivempaa, ja pystymme viettämään päivän ja illan ulkosalla, mikä ei tähän asti ole ollut mahdollista kotonamme. On virkistävää syödä illalla ulkona ja nauttia päivällä ajasta uima-altaalla ilman että ilman kosteus kastelee vaatteet läpi muutamassa minuutissa.
Seuraavana aamuna lähdemme yhdessä ajamaan Riyadhin ulkopuolelle aavikolle. Kohteenamme on Edge of the World (Maailman reuna) -niminen luonnonnähtävyys, joka sijaitsee luonnonpuistossa satakunta kilometriä Riyadhin ulkopuolella. Maisemat ovat kuivia ja karuja. Matkalla ajamme pienen paikallisen kylän halki, jossa eivät öljy ja kulta kimalla, ja elämä näyttää rauhalliselta ja mitä luultavimmin samalta kuin näytti satakunta vuotta sitten. Mitähän täällä maksaa shawarma?
Luonnonpuiston alue on suljettu ja auki vain yhtenä päivänä viikossa, joten emme pääse perille. Asetumme puun alle varjoon viltille syömään eväitä, katselemme lähistöllä laiduntavia kameleita paimenineen, ja mietimme mitä teemme seuraavaksi. Evästauon jälkeen käymme läheisellä harjanteella etsimässä fossiloituneita simpukoita ja hainhampaita, huonolla menestyksellä. Ystävät kertovat kuitenkin, että niitä aavikon harjanteilta usein löytyy. Sitten jatkamme matkaa toiseen paikkaan aavikolla. Täällä dyynit hehkuvat punaisina luoden vahvan kontrastin siniseen taivaaseen. Tien varteen on pystytetty pieniä telttakatoksia, joiden edustalla on rivikaupalla mönkijöitä! Vuokraamme kaksi mönkijää, ja ajamme ne ja autot hieman kauemmas dyyneille, joiden pehmeässä hiekassa on jo kymmeniä ajajia. Hiekka pöllyää ja vauhti on hurjaa, kun paikalliset nauttivat ja surfaavat dyyniltä toiselle ja takaisin alas. Lapset hihkuvat riemusta päästessään ajelulle isänsä kanssa. Hiekan paljous aiheuttaa huumaavan tunteen. Mieleeni tulee sarjakuvia ja elokuvia, joissa sankari joutuu autiomaahan ja lähtee vaeltamaan etsien vettä ja asutusta. Vasta kun sen kaiken hiekan keskellä itse todella seisoo, ymmärtää tehtävän toivottomuuden ja mahdottomuuden. Mihin täältä osaisi lähteä? Aurinko on armoton ja paahtaa.




Illalla compoundin altaalle on katettu pöydät ja vietetään joka kuista grilli-iltaa. Vieraita tulee myös toiselta compoundilta, on arvontaa ja tietokilpailua. Ihmiset nauravat ja jutustelevat, vaeltavat pöydästä toiseen. Yhteisöllisyys jopa kahden eri compoundin välillä näkyy; tätä ei meidän suuressa compoundissamme todellakaan ole tässä mittakaavassa tarjolla. Lapset vakoilevat toisiaan ja aikuisia, juoksevat ja nauravat ja juovat mehua kunnes väsähtävät. Ilta on lämmin ja miellyttävä.
Seuraavana päivänä vietämme vielä jonkin aikaa altaalla, kunnes meidän on aika lähteä kotiin. Ajomatka on pitkä, ja valoton ja ruuhkaisa tie ei houkuttele ajamaan pimeässä. Vierailusta jää lämmin ja virkistynyt olo; mukavaa yhteistä aikaa ystävien kanssa, uusia paikkoja, leppoisaa ja kiireetöntä olemista. Ulkona olemista. Luulenpa, että kun täältä joskus aikanaan kotiudun, ei Suomessa enää ole minulle huonoa säätä. Aina voi mennä ulos, ainakin hetkeksi,ja aina se virkistää. Sitä todella oppii arvostamaan niitä mahdollisuuksia, jotka joksikin aikaa menettää.