sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kissoja ja sadetta

Meille muutti viikko sitten uusi kissakaveri. Tämä pörröinen ilmestys kantaa nimeä Bully, tosin meillä on kovasti työn alla keksiä hänelle jokin edes aavistuksen miellyttävämpi nimi. Kissaherra oli ystäväni kissa; he ovat muuttamassa takaisin kotimaahansa eivätkä voi kissaa viedä mukanaan. Kuvassa Bully on  mielipuuhassaan (lepäämisen jälkeen); juomassa vettä keittiön hanasta...

Viimeisen viikon ajan talo on ollut täynnä oransseja karvatupsuja, sähinää ja kulkusen kilinää - Bullyn kaulapannassa on kiinni pieni kulkunen, joka ei jätä epäselväksi missä päin taloa hän liikkuu (jos ylipäätään liikkuu; Bully on sellaista leppoisaa ja lepäävää mallia...).

Ja Mafi on tietysti kauhuissaan uudesta tulokkaasta, jota se mahdollisuuksien mukaan käy lyhyesti käskyttämässä aina kun vain voi.

Ja nyt sitten sataa! Torstaina satoi ensimmäisen kerran sitten viime kevään, ja sen jälkeen onkin satanut joka päivä. Perjantai-illan ukkosmyrsky aiheutti tulvia kaduille ja päästi ikkunanraoista ja jopa katolta joihinkin taloihin vettä sisään. Kun viemäröinti on lähes olematon ja maa niin kuivaa ettei se vain ime vettä, riittää pienempikin sade saamaan kadut lainehtimaan. Ja tietysti; lapset on lähetetty sekä torstaina että tänään koulusta kotiin aikaisemmin (siis siltä varalta, että alkaisi sataa niin paljon, että koulubussi ei pääsisi enää iltapäivällä liikkeelle...). Huomiselle on myös luvattu sadetta - koululta ilmoitettiin jo aamupäivällä, että se pysyy huomenna suljettuna. Ei se vara venettä...


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Jeddassa

Viime viikonlopun vietimme koko perhe Saudi-Arabian länsirannikolla, Jeddan kaupungissa. Riyadhin jälkeen Jedda on Saudi-Arabian toiseksi suurin kaupunki, ja merkittävä välietappi tuhansille Mekkaan ja Medinaan matkaaville pyhiinvaeltajille. Asukkaita Jeddassa on hieman yli kolme miljoonaa, minkä lisäksi kaupunki kansoittuu pyhiinvaeltajista. Mekan lähin lentokenttä on Jeddassa, josta järjestetään mm. bussikuljetuksia Mekkaan, ja tällä hetkellä rakennetaan uutta pikajunayhteyttä. Saudi-Arabia on päättänyt nelinkertaistaa maahan otettavien pyhiinvaeltajien määrän, ja Jeddassa se tarkoittaa sitä, että lentokenttää, teitä ja junayhteyksiä rakennetaan koko ajan valtavalla nopeudella. Jeddan lentokentällä on jopa valtavia ulkokatoksia toinen toisensa perään; niissä voivat köyhimmät pyhiinvaeltajat kuumuudessa viettää aikaa edes hieman suojassa.

Jo lentokentällä huomaan, että olemme matkalla Mekan suuntaan. Lennollamme on useita miehiä pukeutuneina vain kahteen suureen valkoiseen pyyhkeeseen; toinen lantiolla ja toinen harteilla. He ovat matkalla Mekkaan suorittamaan umraa; ns. pienempää pyhiinvaellusta, jonka voi suorittaa mihin aikaan vuodesta tahansa. Perinteisesti umraan tulisi matkata ilman mitään omaisuutta, ja tämän vuoksi myös vaatteet jätetään laukkuihin odottamaan pyhiinvaelluksen päättymistä. Naiset sentään ovat perinteisesti pukeutuneet abayaan, vaan kuka tietää löytyykö sen alta mitään? Umran muslimi voi suorittaa mihin aikaan vuodesta tahansa, kun taas hajj (ns. suurempi pyhiinvaellus) tulee suorittaa eid-juhlan aikaan, ja vähintään kerran jokaisen muslimin elämässä.


Jedda sijaitsee Punaisen Meren rannalla, ja on siitä myös tunnettu. Se on Saudi-Arabian parhaita sukellus- ja snorklausalueita, ja mekin vietämme yhden päivän ohjatulla sukellusmatkalla. Laiva lähtee aamukahdeksalta laiturista, ja kun paikalla on vain länsimaisia, on myös pukeutuminen vapaa - jopa bikineissä voi laivalla oleskella, kun rannikkovartioston valvontapiste on ohitettu. Laiva kulkee avomerellä aamuauringossa lähes tunnin matkan; ihailemme aaltoja ja lentokaloja. Yllättäen laiva pysähtyy keskelle avomerta; olin odottanut että snorklaisimme rannassa. Allamme on suuri koralliriutta, laiva ankkuroituu, ja saamme hypätä veteen. Alkuun lapsilla on hankaluuksia snorkkeleiden ja vedessä liikkumisen kanssa, mutta pian he innostuvat ja osoittelevat tohkeissaan veden alla värikkäitä koralleja, ja erilaisia vilahtelevia kaloja. Riutta on paikoin niin matala, että sen päällä voi seisoa, ja kun se päättyy, alkaa syvä pudotus kauas meren pohjaan. Vesi on kirkasta ja puhdasta ja näkymät ovat kuin elokuvasta.

Käymme päivän aikana vielä kahdella riutalla, hypimme laivan kaiteilta veteen, uimme ja nautimme. Vuodenaika on paras mahdollinen; kuumuus ei enää ole paahtavaa ja tukahduttavaa, mutta merivesi on vielä lämmintä. Meille tarjotaan laivalla ruoka, ja yllättäen tapaamme myös nuoren suomalaisnaisen, joka työskentelee sairaanhoitajana Jeddassa. Kotimatkalla delfiinit hyppivät hetken laivan rinnalla. Illalla hotellilla väsynyt mutta onnellinen kuvastaa tunnelmiamme melko osuvasti.

Kuvatulos haulle al baladMuita Jeddan tunnettuja kohteita ovat kelluva moskeija - veden päälle rakennettu ja erityisesti auringonlaskun aikaan suosittu kohde; Kuningas Fahdin suihkulähde, joka nousee keskeltä merta suoraan ilmaan ja näkyy kilometrien päähän; maailman suurin lipputanko; sen lippu on niin suuri ja raskas, että se liikkuu tuulessa kuin hidastetusti. Jeddassa on myös Unescon maailmanperintökohde; Al Baladin vanha kaupunginosa. Alue on suuri ja edelleen asuttu, ja vanhimpien talojen sanotaan olevan Aleksanteri Suuren ajoilta. Monikerroksisten kivitalojen ovet, parvekkeet ja ikkunaluukut ovat puisia, hyvin koristeellisia ja monesti värikkäitä. Ja nojallaan milloin mihinkin suuntaan. Vanhaan kaupunkiin on paras tutustua päiväsaikaan; moni yksityiskohta jää pimeässä näkemättä, ja lisäksi hämärät kapeat kujat eivät ehkä ole se turvallisin paikka iltasella... Ja muitakin kohteita tietysti Jeddasta löytyy; nämä lienevät ne tunnetuimmat.

Yleisesti minulle jää Jeddasta vain positiivinen kuva; kadut ovat leveämpiä, rakennukset väljempiä ja istutuksia, puita ja pensaita on enemmän kuin Dammamissa tai Riyadhissa. Jeddassa on myös enemmän nähtävää ja tekemistä kuin mitä olen muista isoista kaupungeista löytänyt. Uskon että tänne tulemme vielä uudelleen.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Saudihäitä

Perjantaina illalla olimme Jeddassa miespuolisen työtoverin häissä. Meidän toivottiin saapuvan paikalle klo 21 ja 22 välisenä aikana; kun päivällä oli takana 9h matkustamista vuoroin autolla ja vuoroin lentokoneella, tuntui aika haastavalta saada itsensä - lapsista puhumattakaan - tuohon aikaan vielä liikkeelle... No mutta, uudet juhlamekot päälle ja kaapu tietysti myös - ja matkaan.

Juhlatila oli jaettu kahteen saliin, toinen miehille ja poikalapsille, ja toinen naisille ja tyttölapsille. Molemmissa saleissa oli omat sisäänkäynnit. Heti naisten salin ovella kännykkäni otettiin säilytykseen - naisia ei saa kuvata, joten paikan päällä omien kuvien ottaminen ei ollut sallittua (blogin kuvat on otettu miesten puolelta. Abayat jätettiin toiseen paikkaan säilytykseen, ja sitten siirryttiin suureen juhlasaliin pöytiin odottamaan. Eräs nuori nainen - ehkä morsiamen sisko? - tuli toivottamaan meidät tervetulleeksi ja johdatti minut ja lapset pöytäänsä lähelle salin lavaa. Valitettavasti hänen englanninkielen taitonsa rajoittui muutamaan sanaan, kuten minun arabianikin. Hymyilimme kovasti toisillemme, mutta siihen se keskustelu sitten oikeastaan jäikin. Niin silloin kuin koko loppuiltanakin. Silloin tällöin joku kävi meitä tervehtimässä ja esittäytymässä, mutta kukaan ei tuntunut osaavan englantia. Hymyillä ja poskisuukoilla ystävälliset eleet tulivat ilmi, mutta siihen valitettavasti jäi keskustelu. Ja niin kuin minä olisin halunnut keskustella; kysellä, ihmetellä, ihastella. Loppujen lopulta sain nähdä paljon, mutta en päässyt ymmärtämään kaikkea mitä illan aikana tapahtui; mitä tehtiin ja kuka oli kuka.

Sali oli todella prameasti koristettu; kimallusta, hehkua, kukkia, pieniä yksityiskohtia. Naisia istuskeli pöydissä, ja silloin tällöin kävi hakemassa aulaan katetusta pöydästä pieniä purtavia; pääasiassa pieniä makeita herkkuja, joita notkui pöydässä sen seitsemää sorttia; vanukkaita, leivonnaisia, karkkeja, suklaita... Pöytiin oli katettu kahvia ja teetä, ja lisäksi meille tarjottiin mehuja ja vettä. Kun lähdin lasten kanssa kolme tuntia myöhemmin, ei ruokailu ollut vielä edes alkanut... Samaan aikaan miesten puolella ruoka oli tuotu rivakasti pöytään, ja kolme tuntia oli tehokkaasti käytetty syömiseen, jonka jälkeen juhlat olivat ohi. Naisten puolella menon oli kuulemma tarkoitus jatkua vielä kahteen asti aamuyöllä. Lähtiessämme oli esiintyjä aloittanut arabialaiset laulut, ja naiset alkoivat tanssia rivissä, kädet toistensa harteilla.

Saudinaisia ei olisi ollut tunnistaa niistä mustista hahmoista, joita arjessa näen. Asut olivat värikkäitä mutta tyylikkäitä, täynnä kimalletta, pitsejä ja kalliita kankaita. Hiuksia koristivat monenlaiset kampaukset, koristeet ja tiarat. Meikit olivat voimakkaita ja huoliteltuja. Upeita, arvokkaita arabinaisia; hillitty käytös ja tyylikkyys hiottu huippuunsa.

Harvoin olen tuntenut olevani niin eksoottinen kuin saudihäissä. Olin lasten kanssa ainoa ulkomaalainen, ja vaikka kaikki olivat kohteliaita, niin katseet seurasivat meitä minne menimmekin. Arvostelevia, hämmentyneitä, pohtivia. Omat lapset oli väkijoukosta helppo löytää jo pelkän hiustenvärin perusteella. Toisaalta meitä myös kunnioitettiin. Meidät vietiin lähisukulaisten pöytään, lähimmäs lavaa ja tapahtumien keskipistettä.

Ja se pahin kaikista; koko illan aikana minulle ei selvinnyt kuka oli morsian...! Lavan korokkeelle ei kukaan mennyt koko aikana istumaan, tosin väkijoukossa kierteli eräs nuori nainen pitkässä valkeassa mekossa; ehkä se oli hän...? Jos seuraava hääkutsu vielä joskus tulee, niin otan arabianopiskelun hyvinkin vakavasti.


maanantai 7. marraskuuta 2016

Häävalmisteluja

Tulevana viikonloppuna mennään häihin! Jo tässä vaiheessa voin sataprosenttisella varmuudella todeta, että nämä tulevat olemaan täysin erilaiset kuin mitkään häät, joissa aiemmin olen ollut - ja ehkä koskaan tulen olemaankaan. Nyt mennään saudihäihin.

Vihittävä pari on minun ja mieheni työtoveri ja hänen tuleva vaimonsa. Kyselin nuorelta mieheltä, miten tässä nyt ollaan, eli miten täällä oikeastaan tutustutaan ja mennään kihloihin. Hän kertoi jossakin vaiheessa päättäneensä olevansa kypsä naimisiin, ja kun hän kertoi asiasta äidilleen ja sisarelleen, nämä alkoivat etsiä sopivaa tyttöä. Hyvä ehdokas löytyi äidin kaukaisemmasta sukuhaarasta, ja sulhanen tiesikin tytön entuudestaan. Mikäli ei tietäisi, hän saisi alkuun tytöstä kuvauksen (ruumiinrakenne, harrastukset, koulutus, luonne jne.), jonka perusteella hän voisi päättää haluaisiko tavata tytön. Myös morsian saa vastaavat tiedot sulhasesta, ja molemmat osapuolet voivat vaikuttaa päätökseen - ihan lehmänkaupoista ei kuitenkaan ole kyse vaikka ehkä suomalaisittain kuulostaakin aika hurjalta. Yhteisessä tapaamisessa morsian saa näyttää kasvonsa sulhaselle, jonka jälkeen on parin päivän harkinta-aika. Sitten tehdään päätös kariutuuko häähanke siihen, vai aletaanko häitä valmistella. Jos häitä aletaan valmistella, pari katsotaan kihlautuneeksi. Kahden kesken he saavat tavata vasta naimisiin mentyään; sitä ennen paikalla on aina joku lähisukulainen "esiliinana", tai tapaamispaikan pitää olla julkinen (esim. kahvila).

Useana viikonloppuna sulhanen on matkustanut jo morsiamen kotipaikkakunnalle, ja he viettävät paljon aikaa yhdessä - olkoonkin etteivät koskaan kahden. Ja onhan se aika söpöä, kun nuori saudimies kirjoittaa puhelimella viestiä kihlatulleen - joka on tallennettu puhelimeen nimellä <3 My life <3....

Ja kun muslimihäistä puhutaan, niin naiset ja miehet eivät juhli samassa salissa. Minä ja lapset menemme muiden naisten kanssa toiseen saliin, miehet toiseen. Ja kuulemma naiset voivat pukeutua täysin vapaasti - nyt eivät salin seinien sisäpuolella abayan helmat hulmua. Ja ikään kuin jatkumona tälle, sekä sulhanen että morsian lähettävät omat hääkutsunsa (sulhasen kutsu kuvassa), minkä lisäksi vielä molempien vanhemmat lähettävät kutsujaan. Häitä ei vietetä kummankaan kotipaikkakunnalla, joten vieraita odotetaan paikalle kolmattasataa, mikä on kuulemma kovin vähän... Ensi viikonloppuna siis maan länsirannikolle Jeddaan ja saudihäihin!

torstai 3. marraskuuta 2016

Uuden kodin tunnelmia

No nyt on sitten muutettu. Viime lauantaista asti on kannettu tavaraa. On pussia, laatikkoa ja matkalaukkua. Tuolia, pöytää ja kukkaruukkua. Yksi kissa. Monta pientä nyssäkkää ja vähintään yhtä monta isoa. Nyt uusi koti alkaa näyttää kodilta, ja vanhassa talossa on enää muutamia yksittäisiä tavaroita, jotka on tulevana viikonloppuna tarkoitus saada muutettua.
Kuten aiemmin sanoinkin, talo on samanlainen kuin entinenkin - suurin muutos on asuinalueessa. Aamulla kun käyn lenkillä, ovat puutarhurit jo laittaneet kastelulaitteet käyntiin ja katuja lakaistaan. Puuhakkaita työntekijöitä löytyy joka kulmasta, ja asukkaat lenkkeilevät minua vastaan iloisesti tervehtien. Jos jokin pienikin asia talossa on vialla (kuten polttimon vaihtaminen), tulee reipas korjausmies melkein saman tien oven taakse ja hoitaa homman alta pois. Kaikki toimii, ja saan vastaani iloisia hymyjä missä liikunkin.
Uusi koulubussi hakee tytöt aamuisin kouluun ja tuo iltapäivällä. Entiset ystävät ovat käyneet meillä lähes joka päivä leikkimässä, joten koti-ikävä ei ole päässyt yllättämään.
Muuttaessamme meitä odotti kiertokirje postilaatikossa; marraskuun tapahtumat compoundilla. On valokuvauskurssia, rouvien kahvitteluaamua, bussimatkaa Bahrainiin, perhe-elokuvailtaa... On pakko myöntää että olen aika häkeltynyt. Viimeisen vuoden aikana entinen compound ei järjestänyt mitään yhteistä tekemistä, eikä millään tavoin ottanut huomioon naisia tai lapsia. Tuntuu kuin olisin tullut pitkän matkan jälkeen omaan kotiin, jossa minua jo innoissaan odotetaan.
Ensimmäinen tapahtuma, jossa saimme olla mukana, oli halloweenin kunniaksi järjestetty Trick or treat (karkki tai kepponen) -ilta. Sovittuun aikaan compoundin lapset lähtivät halloween-asuihin pukeutuneina kiertämään aluetta. Talot, joiden ulkovalot oli sytytetty ja oveen kiinnitetty kurpitsan kuva, olivat varautuneet karkeilla ja herkuilla. Monella ovella noita tai vampyyri toivotti meidät tervetulleeksi suuren karkkikulhon kera; joissakin kodeissa koristelua oli laajennettu puutarhaa myöten. Kynttilöitä, kurpitsoja, lepakoita, hämähäkinseittejä, luurankoja. Meiltäkin kotoa lähti kaksi pientä noitaa pusseineen innokkaasti kiertämään, ja lähes puolentoista tunnin ajan kävelimme ympäri aluetta herkkuja keräten. Lasten hyvän mielen voi tuntea ilmassa, ja aikuiset olivat loistavasti lähteneet mukaan leikkiin.
Uskon että täällä meidän on nyt hyvä olla. Enkä toivottavasti taas vuoden päästä kirjoita muuttamisesta.