Saudihäitä

Perjantaina illalla olimme Jeddassa miespuolisen työtoverin häissä. Meidän toivottiin saapuvan paikalle klo 21 ja 22 välisenä aikana; kun päivällä oli takana 9h matkustamista vuoroin autolla ja vuoroin lentokoneella, tuntui aika haastavalta saada itsensä - lapsista puhumattakaan - tuohon aikaan vielä liikkeelle... No mutta, uudet juhlamekot päälle ja kaapu tietysti myös - ja matkaan.

Juhlatila oli jaettu kahteen saliin, toinen miehille ja poikalapsille, ja toinen naisille ja tyttölapsille. Molemmissa saleissa oli omat sisäänkäynnit. Heti naisten salin ovella kännykkäni otettiin säilytykseen - naisia ei saa kuvata, joten paikan päällä omien kuvien ottaminen ei ollut sallittua (blogin kuvat on otettu miesten puolelta. Abayat jätettiin toiseen paikkaan säilytykseen, ja sitten siirryttiin suureen juhlasaliin pöytiin odottamaan. Eräs nuori nainen - ehkä morsiamen sisko? - tuli toivottamaan meidät tervetulleeksi ja johdatti minut ja lapset pöytäänsä lähelle salin lavaa. Valitettavasti hänen englanninkielen taitonsa rajoittui muutamaan sanaan, kuten minun arabianikin. Hymyilimme kovasti toisillemme, mutta siihen se keskustelu sitten oikeastaan jäikin. Niin silloin kuin koko loppuiltanakin. Silloin tällöin joku kävi meitä tervehtimässä ja esittäytymässä, mutta kukaan ei tuntunut osaavan englantia. Hymyillä ja poskisuukoilla ystävälliset eleet tulivat ilmi, mutta siihen valitettavasti jäi keskustelu. Ja niin kuin minä olisin halunnut keskustella; kysellä, ihmetellä, ihastella. Loppujen lopulta sain nähdä paljon, mutta en päässyt ymmärtämään kaikkea mitä illan aikana tapahtui; mitä tehtiin ja kuka oli kuka.

Sali oli todella prameasti koristettu; kimallusta, hehkua, kukkia, pieniä yksityiskohtia. Naisia istuskeli pöydissä, ja silloin tällöin kävi hakemassa aulaan katetusta pöydästä pieniä purtavia; pääasiassa pieniä makeita herkkuja, joita notkui pöydässä sen seitsemää sorttia; vanukkaita, leivonnaisia, karkkeja, suklaita... Pöytiin oli katettu kahvia ja teetä, ja lisäksi meille tarjottiin mehuja ja vettä. Kun lähdin lasten kanssa kolme tuntia myöhemmin, ei ruokailu ollut vielä edes alkanut... Samaan aikaan miesten puolella ruoka oli tuotu rivakasti pöytään, ja kolme tuntia oli tehokkaasti käytetty syömiseen, jonka jälkeen juhlat olivat ohi. Naisten puolella menon oli kuulemma tarkoitus jatkua vielä kahteen asti aamuyöllä. Lähtiessämme oli esiintyjä aloittanut arabialaiset laulut, ja naiset alkoivat tanssia rivissä, kädet toistensa harteilla.

Saudinaisia ei olisi ollut tunnistaa niistä mustista hahmoista, joita arjessa näen. Asut olivat värikkäitä mutta tyylikkäitä, täynnä kimalletta, pitsejä ja kalliita kankaita. Hiuksia koristivat monenlaiset kampaukset, koristeet ja tiarat. Meikit olivat voimakkaita ja huoliteltuja. Upeita, arvokkaita arabinaisia; hillitty käytös ja tyylikkyys hiottu huippuunsa.

Harvoin olen tuntenut olevani niin eksoottinen kuin saudihäissä. Olin lasten kanssa ainoa ulkomaalainen, ja vaikka kaikki olivat kohteliaita, niin katseet seurasivat meitä minne menimmekin. Arvostelevia, hämmentyneitä, pohtivia. Omat lapset oli väkijoukosta helppo löytää jo pelkän hiustenvärin perusteella. Toisaalta meitä myös kunnioitettiin. Meidät vietiin lähisukulaisten pöytään, lähimmäs lavaa ja tapahtumien keskipistettä.

Ja se pahin kaikista; koko illan aikana minulle ei selvinnyt kuka oli morsian...! Lavan korokkeelle ei kukaan mennyt koko aikana istumaan, tosin väkijoukossa kierteli eräs nuori nainen pitkässä valkeassa mekossa; ehkä se oli hän...? Jos seuraava hääkutsu vielä joskus tulee, niin otan arabianopiskelun hyvinkin vakavasti.