Kuudesta perheestä kaksi ilmoitti jo hyvissä ajoin (kolme päivää) ennen matkaa, etteivät pääsisi mukaan. Jäljellejääneistä kolmesta perheestä yksi ei halunnut tulla eläinpuistoon, ja toinen ei halunnut nähdä samaa elokuvaa kuin me muut. Lisäksi seurasi keskustelua siitä, kuka haluaa nähdä elokuvan 3D:nä, ja kuka normaalina. Liput oli alun perin tarkoitus varata etukäteen, jotta saisimme vierekkäiset paikat, mutta se jäi, kun emme päässeet yksimielisyyteen siitä, kuka mitäkin näytöstä halusi katsoa.
Perjantaiaamuna meidän oli tarkoitus lähteä aikaisin ehtiäksemme rajan yli ja eläinpuistoon aamukymmeneksi. Ensimmäisenä aamulla puhelimessani oli viesti yhdeltä perheistä, joka oli valvonut lähes koko yön vatsataudissa. Siitä huolimatta, he olivat kuitenkin vielä lähdössä mukaan, mutta ilmoittivat että eivät ehtisi eläinpuistoon, vaan tapaisivat meidät muut vasta lounaalla. Näin ollen meitä oli kaksi perhettä jäljellä lähdössä eläinpuistoon. Ja siinä vaiheessa mieheni alkoi tutkia automme papereita...
Koska auto on yrityksen omistuksessa, se vaatii erikoisluvan rajan ylittämiseen. Lupa myönnetään kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, ja oli juuri edellisellä viikolla mennyt umpeen...! Autoa ei siis saisi viedä rajan yli. Perjantaina (paikallisena pyhänä) luvan uusiminen on mahdotonta. Kävimme läpi mielessämme eri vaihtoehtoja; tuttuja, jotka meidät voisivat ajaa perille, taksimatkaa, jonka hinta hipoisi pilviä, tai rajan tuntumassa olevia "pikakuskeja", jotka vain vievät maksua vastaan rajan toiselle puolelle. Ja entäs sitten siellä? Taksimatkoja vai vuokra-auto?
Lopulta toinen eläinpuistosta innostunut perhe lupautui viemään meidät autossaan; ensimmäinen ongelma ratkaistu. Lähtemään pääsimme kuitenkin vasta tuntia suunniteltua myöhemmin. Matka lopulta osin sujui ongelmitta, ja eläinpuistossa oli melkoisen lämpimästä säästä huolimatta viihtyisää (edellisen kerran olimme käyneet marraskuussa siellä).
Eläinpuiston jälkeen jatkoimme kauppakeskukseen, jossa olimme sopineet tapaavamme toiset kaksi perhettä yhteisen lounaan merkeissä. Toinen näistä perheistä oli tavannut ystäviään ja lounasti parhaillaan heidän kanssaan; tapasimme vain pikaisesti. Toinen perhe puolestaan oli ostanut elokuvaliput jo aikaisempaan näytökseen, ja he olivat juuri menossa elokuviin. Ehdimme viitisen minuuttia istua kaikki neljä perhettä saman pöydän ääressä ja vaihtaa kuulumisia; tähän jäi meidän kovasti suunniteltu yhteinen aikamme, jonka vuoksi alun perin matkalle lähdimme..!
Elokuva sinällään oli hyvä, ja yllättävän hyvin jopa meidän lapset sen uskalsivat katsoa. Elokuvan jälkeen tapasimme vielä pikaisesti toisen ystäväperheen, ja sitten saimme jo kyydin hotellille - tässä vaiheessa kello oli seitsemän illalla.
Olimme varanneet huoneiston pienestä huoneistohotellista läheltä elokuvateatteria. Kommellukset eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Koska saapumisemme oli myöhäinen, mutta emme olleet siitä etukäteen ilmoittaneet, hotelli oli antanut huoneemme pois, eikä heillä enää ollut vapaita huoneita. Hotellin jordanialainen omistajapariskunta kuitenkin lupautui järjestämään jotakin. Eipä aikaakaan, ja hotellin aulapoika oli kyyditsemässä meitä autolla kaupungin toisella puolella sijaitsevalle yksityiselle rantahuvila-alueelle. Omistajapariskunta omistaa täältä rantahuvilan, jonka he yhdeksi yöksi lupasivat käyttöömme - veloituksetta. Matkalla aulapoika pysäytti McDonaldsin luona, jotta saimme ostettua mukaan iltapalaa, ja lupasi sovittuun aikaan aamulla tulla meitä noutamaan. Huvilan vehreän pihan edestä alkoi suoraan hiekkaranta, jossa aamulla kahlailimme, keräsimme näkinkenkiä ja ihailimme maisemaa. Itse alue koostui kymmenistä samanlaisista taloista, leikkialueista ja yhteisistä tiloista. Muita yöpyjiä ei edes juuri näkynyt. Huvilassa oli kaksi makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta. Se oli vaatimattomassa kunnossa, mutta jos sitä ilmaiseksi saa yöpyä meren rannalla...
Aamulla aulapoika nouti meidät hotelliin aamiaiselle - jonka itse jordanialainen omistaja valmisti vain meitä varten. Tämän jälkeen hän vielä kyyditsi meidät omalla autollaan läheiselle ostoskeskukselle. Koko tänä aikana hän pahoitteli moneen kertaan, että heillä ei ollut meille huonetta, eikä lukuisista yrityksistä huolimatta suostunut ottamaan maksua yöpymisestä. Vieraanvaraisuutta, josta voi vain kirjoista (ja blogeista...) lukea.
Ostoskeskukselta pääsimme toisen ystäväperheen kyydillä lopulta kotiin. Loppujen lopulta, tämän viikonlopun osalta ei mikään mennyt suunnitellusti, vaikka toisaalta ei mikään mennyt myöskään huonosti. Ehkä se silloin tällöin on sitä rikkautta; elää hetkessä ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Ja niin vaikeaa kuin se suomalaiselle on. Tässä vielä mainittakoon; ystäväperheitä mikään tässä hetkessä elämisessä ei haitannut, ja heidän kotimaansa olivat Nigeria, Algeria ja Intia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti