Silti on vaikea virittäytyä jouluun. Kolmen päivän päästä olen lasten kanssa lähdössä Suomeen, ja nyt jo pitäisi olla mietittynä mitä joululahjaksi ja kenelle, mitä kotiin pitää hankkia, missä vietetään aatto...
Kaikesta musiikista ja kynttilänliekeistä huolimatta parhaan tuntuman siihen todelliseen joulumieleen sain viime viikonloppuna, kun compoundilla järjestettiin jouluateria. Ei, se ei ollut naisten herkullinen aamiaisbrunssi korukauppiaineen ja kosmetologeineen. Se pidettiin eräänä iltana compoundin ravintolassa kaikille compoundin 120:lle työntekijälle, joista valtaosa on intialaisia, filippiiniläisiä ja pakistanilaisia, ja jotka ovat olosuhteiden pakosta Saudi-Arabiassa - he tienaavat rahaa perheilleen, joista joutuvat pahimmassa tapauksessa olemaan vuosia erossa. Heidän tulotasonsa ei ole kummoinen, ja he asuvat compoundin järjestämässä asuntolassa. Tienaamansa rahat he lähettävät koteihinsa. Poikkeuksellista jouluateriassa oli se, että siihen tarvitut varat kerättiin täysin lahjoituksina - kaikki compoundin asukkaat saivat osallistua vapaavalintaisella summalla. Lopulta jokaista työntekijää kohtaan kerättiin 150 rialia (vastaa n. 38€), jolla kustannettiin itse ateria, sekä 100 rialin suuruinen rahasumma jokaiselle työntekijälle. 
Rahat odottavat yhdessä joulukortin kanssa ruokasalin ovella kirjekuorissa, ja vapaaehtoisina paikalle tulleet compoundin asukkaat opastavat jokaista työntekijää löytämään oman kuorensa - kaikki heistä eivät ole lukutaitoisia. Tämän jälkeen työntekijät siirtyvät suuriin pöytiin vapaasti istumaan. Ruskeat ja tummansiniset työhaalarit ovat vaihtuneet kauluspaitoihin ja farkkuihin - joitakin työntekijöistä on suorastaan vaikea tunnistaa siistin asun alta. Hymyt ovat innokkaita ja ujoja, näkee että heitä hieman jännittää.
Kun kaikki ovat saapuneet paikalle ja löytäneet istumapaikan, heitä kehotetaan nousemaan ja kääntämään tuolinsa ylösalaisin; muutamien tuolien alapuolelle on teipattu muutama seteli yllätyslahjana. Löytäjät saavat innokkaat taputukset, kukaan ei tunnu pahoittavan mieltään, vaikkei onni osukaan omalle kohdalle. Tämän jälkeen järjestetään arvonta. Ylijääneet rahat on kiedottu karamellipapereihin, joissa on vaihtelevia summia - suurimmassa 1000 rialia (250€), joka monelle vastaa kuukauden palkkaa. Compoundin lapset nostavat maljasta työntekijöiden nimiä, ja vuorollaan nämä tulevat valitsemaan kulhosta oman "karamellinsa". Kun kaikki palkinnot on arvottu, he avaavat ne yhtä aikaa. Niin monia säteileviä kasvoja, kannustavia taputuksia, vihellyksiä. Moni saa viedä meiltä saamansa joulumielen omille lapsilleen ja ostaa heille jotakin, johon ei ehkä muutoin olisi ollut koskaan varaa.
Arvontojen jälkeen alkaa ruokailu. Me compoundin asukkaat siirrymme jakamaan ruokaa, osa meistä kiertää salissa ottamassa valokuvia. Muutama ottaa nyytin mukaansa, ja lähtee compoundin portille ja vastaanottoon, joissa aina on oltava jonkun paikalla - heitäkään ei silti unohdeta. On useampaa lajia riisiä, kanaa, kalaa ja vihanneksia, ja jälkiruuaksi hedelmiä. Neljä intialaista rouvaa on leiponut useamman tunnin samana aamuna - he kantavat pöytään yli 300 rieskaa muistuttavaa intialaista naan-leipää. Työntekijät seisovat jonossa ja saavat kukkuraiset lautaset. Ruokaa saa hakea lisää, ja se mitä yli jää, jaetaan mukaan vietäväksi.
Sitten alkaa tanssi. Kaikki työntekijät ovat miehiä, mutta se ei haittaa menoa. Jalat nousevat, ja ne jotka eivät lattialla taivu, muodostavat ystäviensä ympärille piirin ja taputtavat tahtia. Miesten ilo on silminnähtävää, ja he nauttivat tästä pienestä juhlahetkestä.
Niin kovin pienestä on kiinni tehdä toinen ihminen onnelliseksi - niistä muutamista kolikoista ja hetkestä omaa aikaa, jota annamme. Hymystä ja aidosta ystävällisyydestä. Kun kävelen illalla kotiin, tähdet loistavat taivaalla - on kirkasta ja kylmää. Kurkussa tuntuu pala ja jotain myös silmänurkassa. Joulu asuu hetken sydämessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti